Pyssymäki 2016. Viimeisenä voittajana maalissa - ei mikään helppo juoksu.

Kisarapsaa Pyssymäki extreme 2016.

Otsikkokin sen kertoo, ei mikään helppo juoksu. Ei kyllä oo helppoa kirjoittaakaan mutta no jokunen sana kuitenkin muistiin :) . Viime vuodelta taisin kirjoittaa että alla oli kaksi aika raskasta viikkoa, uuden työn aloitusta jne. No nyt takana kaksitoista aika raskasta kuukautta,  yksi elämäni raskaimpia vuosia. Uusi työ kaikessa ihanuudessaan osoittautui myös aika raskaaksi ja no tän vuoden tunnelmia voi halutessaan lukea aiemmista postauksista. Ihminen on kokonaisuus ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. 

Karhunkierroksen jälkeen parantelin polveani melkein koko kesäkuun. Kävin pitkillä pyörälenkeillä. Juhannuksena juoksin ekan kerran ja no siinäkin puolessa välissä heitin kävelylle. Juhannuksen jälkeen tunkkasin Rokualla 10-leirillä yhden pitkiksen ja pari tosi nopeeta.  Heinäkuussa kävin muutamalla pitkällä hiekkatie-asvaltti-polku-lenkillä. Siinäpä ne valmistautumiset tähän kisaan. 

10-leirien välinen taukopäivä, pitkä lenkki. 

"Tänään oli hyvä päivä. Hidas aamu, aamu-uinti, polkujuoksua porukalla ja illalla venyttelyt marjamettässä (teini valokuvasi, 10-v keräsi marjoja, ja 6-v rymysi kallioilla). Onpa taas marjoja joita laittaa rahkan sekaan :) . Niin ja polveen ei sattunu lenkillä yhtään!"

 Ja sitten itse reissuun. Perjantaina mulla oli viimeinen arkivapaa ennen uuden työn alkua. Oli tarkoitus poimia vadelmia, leikata nurmikkoa ja tehdä muuta semmosta pientä pihahommaa mikä oli jäänyt vähemmälle kaiken työhaastatteluiden, reissailun ja muun tohinan keskellä. Koko päivän kuitenkin sateli vettä. Kunnes tuli aika lähteä. Matkalla paistoi aurinko, silmissä väpätti, virittelin takin ikkunan eteen ja koitin torkkua, edellisen yön unet oli jääneet vähille. Joku apeus uhkasi iskeä tai iskikin. Tuntuu että kaikki tunteet on nyt suuria, onnen ja surun.  Tultiin majapaikkaan. Peten äiti oli laittanut taas kaiken valmiiksi, tuntui ihanalta mua varten oli joku laittanut lakanat, ilta-aurinko paistoi huoneeseen sisään. <3 Käytiin Hannan ja koiran kanssa iltalenkillä vähän herättelemässä jalkoja.... ehkä ihan pikkasen innostuttiin suoralla soratiellä.

Kaikki valmiina, tuonne saan kömpiä nukkumaan

"Käytiin Hannan kaa iltalenkillä, vähän herättelemässä huomista varten. Olipa mahtavaa. Oli myös vähän hämmentävää, mä alan ehkä hiljalleen ymmärtää muutamien ystävien hehkutusta peltomaisemista"

Kisa-aamu valkeni, ei suinkaan aurinkoisena. Satoi. Nousin liian myöhään. Aamupalalla tuli kiire. Minä Olen Hidas Syömään Aamupalaa. Tarvitsen siihen aikaa, varsinkin kun nyt oon ollut ihan kesälomalla. Toki viisas ihminen ois alkanut kääntämään rytmiään vähän aikasemmin :D No en mä kyllä tiiä onko tää muutenkaan mitään viisasta hommaa.  Juu ei näy siis mitään ennakkovalmistelu/amupala kuvia tälle reissulle. Mutta no se oli se perus: kaurapuuroa ja voisilmä, rahkaa, ananasta ja banaania, kahvia, urkkajuomaa ja mehua. Tavarat reppuun, paluu takaisin meinasin unohtaa vaihtovaatteeni, apteekin kautta (kyypakkaus) kohti kisapaikkaa. Harmillisesti missattiin Saaran lähtö, mutta kannustettiin muut pidemmälle matkalle lähdössä olevet seurakaverit, Northern Trail Runners. Täpistiin pikkusen. Vaihdettiin kuulumisia, reitistä ja muuten. 

kannustus hommissa, kuvat Teemu Takkula

Sitten se iski. Jäätävä jännitys. Hanna täpisi innoissaan. Mä olin aivan paniikissa. Koska en ollut viikolla ehtinyt miettiä koko kisaa yhtään koin kaikki mahdolliset tunteet siinä viimesen tunnin aikana ennen lähtöä. Joista kuitenkin voimakkaimpana oli ihan karsee ketutus-ärsytys-surkeus-maksimus.  Innostuneisuus oli tiessään. Mua vaan otti päähän ja ärsytti. Ei millään ois huvittanut ja kaikki oli ihan surkeesti. Musta ei ole tähän, mä en pysty, mä olen huono, huono, Huono.
Hanna ja Takkula koitti siinä tsempata jotenkin mutta mua vaan yhdellä sanalla ärsytti. Kyllä mä hymyilin kun Takkula otti meistä perinteisen lähtö kuvan mutta kuitenkin, mikään ei ollut hyvin, reppu tuntu hankalalta, kengät oli huonosti, itketti, ärsytti ja väsytti. Kaikkein mieluiten oisin vaan lähteny kotiin nukkumaan. Samaan aikaan, kuitenkin,  niin halusin  juoksemaan. Joku sanoi ettei liian tekninen polku oo hyvä kun ei pysty ajattelemaan omia ajatuksia ei pääse sellaseen päännollaukseen kun pitää keskittyä. Huokaisin ja tuumasin että sitä mä oikeestaan just nyt tarvitsen, jotakin missä ei tarvii ajatella muuta kuin polulla pysymistä - No sitä todellakin sain... vaikken silloin sitä vielä tiennyt.

Lähtötäpinässä, kuvasi Teemu Takkula.

Sitten se tuli, lähdön aika. Asetuin suosiolla joukon hännille, antaapi nopeitten mennä menojaan. Oma tavoitteeni oli että jos nyt edellistä aikaa pikkasen parantaisin. Matkahan oli tänä vuonna vähän pidempi kun lähtö-maalialue oli siirretty lähemmäksi Pyssyhovia eli pesupaikkoja. Voin kyllä sanoa että ihan hyvä ratkaisu. 

Alkumatkaa taitoin yhden miehen ja kahden naisen seurueessa. Toinen naisista osottautuikin talkoolaiseksi ja lähtikin kohti huoltopistettä jossain vaiheessa. Olihan se märkää... Todellakin. Mutta silti kisaa edeltävästä ärsytyksestä huolimatta, jostain se taas löytyi askelluksen rytmi. Kunnes se katkesi ojaan. ja löytyi taas ja katkesi suolle. Ja ojaan. Ja suol... ei kun Pitkospuut! Hitsi täällähän on pitkospuut! Ei tässä viime vuonna ollut pitkospuita! Sitte läksi, spurttasin Hannan kiinni. Matkaa tehty jotain 4km. Hannan peruskisakysymys: " Mikä pössis?" mun perusvastaus " Eipä valittamista, oikeestaan ihan hyvä. Entä ittelläs?"  - " Loistava!" " Mennäänkö yhdessä?" "Mennään."  Niin me mentiin, muisteltiin viime vuotta. Ihmeteltiin eikös se  ja tämä ja tuo kohta pitäis tulla jo ihan pian. Jossain vaiheessa mun kanssa alkumatkaa taittanut nainen  meni ohitse. 

Yks kaks edessä oli taas yksi hakkuuaukea, en mä muistanut että niitä oli niin monta, " Hei tän jälkeen tulee mun kuperkeikkakivi!". Niinhän se tuli. Tervehdin sen suurella kunnioituksella ja sanoin sille päivää.. Tällä kertaa en siis keikannut siinä ympäri. Saatoin vähän tuuletella aihetta. Otin viisi askelta - ja olin kontillani nivusia myöten heinikkolätäkössä, kalautin polveni kiveen. Ärr ja murr. Könysin ylös ja mietin että no nyt on kaaduttu tasapuolisesti persiilleen ( alkumatkasta jo) ja nokilleen josko ei tarvis enää sitte kyljelleen kaatua, tai josko ei tarviis kaatua enää ollenkaan Hah-hah-haaa--- vähänpä tiesin. Mietn myös että jokohan seurakaveri Jyrki on kaatunut. Ja sitte mietin muitakin kamuja matkalla. Ja sitä että kyllä ei ois Takkulan jalat tykänneet hyvää tästä reissusta, en tiedä kuinka tosissaan se mietti lähteäkö vai ei.

Matka jatkui, mitään suurta polkupyöräinnovaatiota ei tällä reissulla syntynyt. Vuorotellen Hannan kaa tuumittiin että kohta varmaan tulee se tiepätkä. Vaan ei tullut, kun aina uusi suo ja oja ja hakkuuaukea... ja suo. Siinä vitsailtiin " Mistä tunnet sääää ystäväään..." 

Hanna kysyi jossain vaiheessa varovaisen toiveikkaasti että onko se tien jälkeinen osuus samanlaista kuin alkupätkä, muistelin sen olevan vähän helpompaa että siellä on ihan juostavaa neulaspolkuakin. Tankkailtiin tasaiseen tahtiin. Matka jatkui. Jossain vaiheessa tuli taas yks hakkuuaukea  vilkaisin taakse päin ja seuraavassa hetkessä olin taas turvallani maassa. Ok. parempi pitää katse vaan jaloissa. No siinäpä kävikin sitten niin että hakkuuaukealla menevä kärrypolku kaartuikin vasemmalle suoraan ojaan. Mä lähdin ojan reunaa ja Hanna oikaisi... uimaan.  Pari rumaa sanaa. Ehdin justiin ajatella että tämmöstä pätkää en kyllä yhtään muista viime vuodelta - kun takaa kuului miehen ääni " Se polku menee täällä!" Pari rumaa sanaa lisää ja käännös takaisin. Tulipa sitten sekin koettua pummi. Sitten metsän siimekseen ja Hanna lähti puskareissulle. Sanoin että kyllä sä mut sitte viimestään siinä tiellä kiinni saat. Sieltä se tie tulikin heti. 

10km suorymistelyn jälkeen 3km soratietä. Rullaarullaarullaa. Kilometrin rullasikin. Sitten se alkoi. Ensin silleen vähän nuljuten, ja sitten vähän enemmän. Polkukengät, soratie ja sitten kuitenkin huonosti toipunut polvi. ja taas alkoi sataa vettä. Hanna sai mut kiinni, sanoin että mee vaan menojasi, polvi. Hanna ehti huoltoon tankkaili ja mä sain sen kiinni. En oikeestaan pysähtynyt, nappasin pari suolakurkkua ja jatkettiin yhdessä. Tankkasin lennossa urheilujuomaa ja suolaa, juoksin vähän matkaa pullo kädessä. Hetken olikin ihan mukavaa taas.  Ollaan yli puolen välin!

Hiljaa mentiin. Sekä vauhdillisesti että äänellisesti. Sitä helposti juostavaa neulaspolkua ei ikinä tullut. Tuli vain soita, ojia ja kärrypolkuja. Tietenkin kun oltiin kerran tulossa takaisin päin samoja maastoja vaikkakin vähän kauempana alkumatkan polusta. Yhdellä kivikkoisella kohdalla Hanna kaatui ja loukkasi säärensä. Ärränpäitä. Aika paljon tuli ärräiltyä. Tuli kyllä rukoiltuakin. Kyllä me naurettiin mutta kyllä alkoi jo suoraan sanottuna v****ttaa jatkuva kompurointi ja konttailu.

Loikatako? Kävelläkkö? Kontatakko?

Tätä ja tästä märempää se oli.

Sitten se iski hyytyminen. En tiedä tuliko liian pitkä tauko tankkaamiseen vai ihan vaan väsymys. Sanoin Hannalle että nyt mun täytyy pitää salmiakki-suklaatauko oota hetki että saan ne repusta. Jotain osaa Hanna ei kuullut, vastasi että mua vituttaa niin että haluan vaan pois täältä ja meni. Koitin huikkailla perään että oota hetki... tuun kyllä. söin salmiakkini ja sainkin Hannan melkeen kiinni vaan sitte alkoi tökkiä uudestaan. Ja annoin mennä. Salmiakki auttoi ja vähän aikaa meni ookoo. Kunnes tuli taas ojan ylitys jossa mun loikka ei riittänytkään. Pääsin kyllä ojan yli mutta jäin jotenkin töyräälle kontalleni. Siinä itkin. Väsymystä ja pettymystä. Puolen vuoden,vuoden, vuosien takaisia juttuja. " Mikä vitsin juoksija sä okein luulet olevasi, täysi pelle sä olet..." Ohi vilisi koulun liikkatunnit kun jäin aina joukkueita valittaessa viimeisten joukkoon, kun aina hiihto -  ja maastojuoksukisoissa könysin ja kaatuilin ja aina sattui johonkin ja aina olin se viimeinen. Kun lukiossa yritin pelata lenttistä. Koulukaveri sanoi viimeksi pari viikkoa sitten " En ois ikinä susta uskonut että sä juokset" ( mä tiän... sä tarkoitit sen kehuksi).  " Mä olen huono". Siinä mä olin. Vaatteet märkinä, kylmissäni ja räkä poskella. 21km matkaa takana ja 5km edessä. Oikeesti siis jossain ihan loppumatkassa (tarkkaan en tiedä koska gps meni jossain vaiheessa pois päältä.) Sain itteni jotenki ylös, laitoin Marille ja Seijalle viestiä " Tää on ihan tyhmä harrastus, ihan syvältä suosta, kaikki aikatavoitteet haudattu, kuhan vaan pääsisin täältä jotenki pois", join, söin, itkin vähän lisää...  " Herra sinä tunnet nämä tiet, sinä kannat sinä viet.... Juuriin ja oksiin polut katketa saa... Enkä leipää laukkua sauvaakaan saa turvaksi matkalle otan yhden askelen kerrallaan ja pääsen perille... Vaikka polku näin kulkee vastaa maata, enpä levähtäin seisahtua saata tahdon perille juhlaan vuorelle...."  ja moni muu polkuvirsi alkoi soida päässä. Mari vastasi viestiin ja mä kampesin itseni ylös. Seijakin vastasi.

Yksi askel kerrallaan. Polkumerkiltä seuraavalle polkumerkille. Suo. puronsolina tää on tää tosi kaunis kohta, peikkometsä. Itekettää, tää vois olla niin kivaa jos ei väsyttäis näin.  Tienylitys. Pitkospuut, pitkospuut? Tästä ei oo enää pitkä matka. Hannan punainen lippalakki vilahti jossain edessä. Onko se tullut mua vastaan? Ei se on selkä. Saisinko mä sen kiinni? Ei se saa nyt oman loppukirivauhtinsa nyt. Pyssymäki 2,2km. neljätuntia takana.  Pikkuhiljaa alkoi kuuulua maalialueen ääniä. Askel kerrallaan. Kilometri. Mikä laulu tuo oikein on mikä tuolla soi... ei hitto osastoa itkiskö vai nauraisko?  Simply the Best

https://www.youtube.com/watch?v=GC5E8ie2pdM  "Nyt askelta toisen eteen! Pakko, aivan pakko ehtiä maaliin tämän soidessa!"   Ja niin mä ehdin. Ajassa 4,30,04. Mä olin  maalissa.

Hanna tuli teltalle ja koppasi kiinni. Oli tullut ehkä viisi minuuttia mua ennen. Pitkässä halirutistuksessa  mä kuiskasin hiljaa että ....." Ei Enää Ikinä."  Kaikki hehkuttaa miten sitte maalissa tuntuu hienolta. No maalisuoralla tuntui. Mutta tuossa hetkessä mä oisin voinut vaan itkeä. Kyllä se sitten siitä helpotti ja alkoi tuntua ihan iloiselta. Ilmeisesti pitää olla vähän surkeitakin kisapäiviä. 

Kuva Lasse Palola. 

Sitten saunaan, kuivaa ylle ja syömään....  ja odottamaan pitkänmatkan sankareita maaliin. 

Olen mä ihan sairaan ylpeä itsestäni! Mä voitin sen mörön siellä metsässä ja pääsin sieltä ylös! 

..... ja kyllä ehkä joskus. kun on tehty vähän enempi keskivartalotreeniä ja juostu teknisempiä polkuja ;) 

-Kiitos kisajärjestäjille.... extremeä ja suomen teknisintä polkua sitähän te lupasitte ja sitä se oli koko rahan edestä. .... :) -  

-Kiitos, Hanna, Pete, Marjaana,  Northern Trail Runners... kaikki -

Pähkähullua... Nuts Karhunkierros 2016.

Torstai 26.5.
Töistä kotiin, viimeiset kamppeet laukkuun, kahvia koneistoon ja kyytiä odottelemaan. Lapsia halittelin sohvalla köllien.  Autoon ja menoksi. Tunnelma innostunut ja haikea yhtäaikaa. Facebookiinkin päivitin olevani ristiriitaisissa fiiliksissä, varsinainen muistojen juoksu tulossa. Pysähdyttiin Pudasjärvellä, ostettiin evästä syötiin autossa. Perillä Kuusamossa oltiin iltasella, radio pauhasi jotta korkkarit kattoon....
tavarat hotelliin ja sitten syömään. Jutusteltiin vanhojen ja uusien tuttujen kanssa.

Perjantai 27.5.
Aamupalalle, pitää syödä että jaksaa, vaikkei tekiskään yhtään mieli. Aamupalalta lähdin etsiskelemään Saaraa joka oli luvannut mulle juoksurepun lainaan. Saara löytyikin nopeasti. Kävelyä edestakaisin, Saaran auttelua ja edelleen uusien ja vanhojen tuttujen tapaamista sain muutamalle nettitutulle puheen rytmin ja äänen mikä on aina mukavaa :). Puolin ja toisin tsemppailua ja surkuttelua kun osalla kamuista kisat jäämässä väliin. Kello 12sta hurrattiin pitkämatkalaiset matkaan <3

Tavaroita kasaan, syömässä käyntiä... mä tein viime hetken hankintoja, pakkaaminen tapahtui niin kiireessä ja sähellyksessä että yli puolet pakollisistakin oli jäänyt kotiin. Arvoin vaatteita. Sovittelin joka kerta myyntikojun ohikävellessä Salomonin juoksureppua... se oli niin ihana, ei sillä hyvä se mun lainareppukin on mutta jos on tarkoitus enempikin harrastaa niin oishan se oma ihan kiva... Ja noo kuinka ollakaan viimeisen kerran ohikävellessä se reppu sitten jäikin mulle selkään  :)

Tavarat uuteen reppuun. Reppu oottamaan.... ja sitten ois pitänyt rauhoittua nukkumaan. Mutta uni, missä olitkaan? Jänitti. Mihin ihmeeseen sitä on taas ryhtymässä?  En osannut rauhoittua, lähdin ulos. Kiertelin ja kaartelin. Lopulta jäin hotellin aulaan muutaman muun kanssa katselemaan 160 matkalaisten pallukoiden etenemistä. Viestittelin Seijan ja Marin kanssa. Päätin odotella niin kauan että Tommi on 80km kääntöpaikan huollossa ja no sitten Saarakin alkoi lähestyä huoltoa. Lupasin itselleni että saan valvoa siihen asti että Saara on huollossa. Mutta sitä siirryin sitten odottelemaan jo omaan huoneeseen peiton alle, kännykästä tihrustelemaan. Niin se uni sitten tuli ja onneksi riitti aamuun saakka.

Lauantai 28.5
Kisa-aamu valkeni aurinkoisena. Heräsin Peten lähtötohinoihin, no johan sitä joutikin nousta. Hannan kanssa hipsittiin aamupalalle. Voihan juoksukisapäivien  hobittiaamupalat... antiaamupalaihmisen jonka ruokahalu on viime aikoina ajoittain hukassa, painajainen.  Mutta niin söin, puuron, leivän, kasvikset ja vielä vohvelinkin jälkkäriksi... Hanna ehtikin syödä mua ennen. Aamupalan jälkeen ehdin hurraamaan 160km kakkosen ja kolmosen maaliin :)

Vielä viime hetken panikointia varusteista. Hanna kävi ostamassa itselleen shortsit... toisin sanoen Hätähousut eli paniikkipöksyt. Mä päätin pärjätä capreillani mutten tosiaankaan laittanut pitkiä kompressiosukkia vaan vaihdoin sukat lyhyempiin. Hannan avustuksella hiukset letille ja lasten valitsemat ötökkä - ja kukkapinnit, huivi, hiuksiin, rannekoru jäi tarkoituksella pois matkasta, sykemittarin vyöosa vahingossa. Sitten täpisemään jännityksestä ja odottelemaan bussia. Taas jutustelua muiden kanssa, juoksijat.... <3 

Sitten tuli bussi, ulkona 18astetta lämmintä. Jännitystä, iloa, surua, haikeutta... tunteet risteili edestakaisin. Näissä maisemissa oon viimeksi matkannut yhdessä ihmisen kanssa jonka piti olla se "The only one for me" ... mutta joka sitten valitsikin toisin. Näissä samoissa maisemissa oon kulkenut kun luulin olevani unelma-ammatissani  joka sekin sitten olikin jotain muuta. Ihan hyvää muttei sitä mitä luulin. Näissä maisemissa on niin paljon muistoja. 

Oman lähtövuoron odottelua puun varjossa. Kestävyyttä Pintakaasulla 24/7  ryhmäläisten kanssa jutustelua. Omien tavoitteiden miettimistä jos kuitenkin lisäisi maaliinpääsyn lisäksi vielä jonkun aikatavoitteen. Nojos ois maalissa lähempänä kuutta kuin seitsemää tuntia se voisi olla kiva. Hannan tsemppaus matkaan! 

Ja sitten se oma vuorokin tuli. Riippusillalla vuoron odottamista uudestaan. Ja juoksua! Juoksu kulki! paremmin kuin pitkiin aikoihin. Olin aivan ihmeissäni, en oikeesti ollut uskoa todeksi. Askel oli kevyt, on mentävä kun tuntuu hyvältä.... Muista kuitenkin säästellä, lopussa on niitä mäkiä... tää on sun pisin lenkki ikinä.  Säästelin ylämäissä, tankkasin geeliä ja vettä, kävelin aina kun otin geelin.. Nautin oikeesti. Muutama ohitti ja minä ohitin... Vaikka oli lämmintä tai siis kuuma niin se ei haitannut. Maisemat oli ihania ja linnut lauloi, välillä kastelin huivin purosta. 

Ekassa huollossa näin Sinan ja  sain Hannan kiinni. Olin yllättynyt ja surullinen, niin näin heti sama kuin viime vuonna Pyssymäellä.... ei sen edes tarvinnut sanoa mitään :( Täytin urkkajuomapullon söin sipsejä. Lähdettiin yhtämatkaa jatkamaan ja Hannalla kulkikin hetken kovempaa kuin mulla. Jatkoin omaa hyvältä tuntuvaa vauhtia, ei mitään kovaa mutta tasaista juoksuaskellusta.  Muutama kilometri huoltopisteen jälkeen toinen Hanna Oulutrailcupista tuttu, ohitti minut. Naurahdin että sanoinhan että kyllä sä tässäkin kisassa mun ohi menet. Hetken yritin pysyä samassa vauhdissa mutten pysynyt. 

Reitin matkallinen puoliväli lähestyi. Mun hauskuus alkoi loppua ja juoksu muuttui puurtamiseksi. askel, askel, askel... polvi alkoi kipuilla enemmän. Patukan paikka. askel, askel... Jarkon sanoin ei se oo ku tossua toisen eteen ja vaikka maisemien kattelua... Jossain vaiheessa joku huikkasi että enää 4,5km huoltoon.  Aika pitkät neljäkilsaa... askel, askel, kipu, askel, askel, askel.... Sieltä se sitten tuli Jyrkän alamäen jälkeen, Konttaisen huolto. 

Täytin vesirakon ja urheilujuomapullon, söin suolaa ja suklaata. Lähdin matkaan. Koska mäet on kivoja on kiva juosta samaa mäkeä edestakaisin ja palasin puolesta välistä ekaa nousua takaisin hakemaan urheilujuomapullon ja hyvä niin sillä sitä tarvittiin. Viimeiset alamäet kivusta irvistellen, ylämäet melkein ilosta pomppien kun niitä pystyin menemään kovaa. Ja sitten yks kaks yllättäen, jostain kuului kellojen kalkatus ja maalialueen hälinä, jostain ihmeestä löytyi voimaa pinnistää loppukiriin ja juosta alamäkeen... Punaiselle matolle. Pinkki mitali kaulaan ja kellokalkatin käteen. 

-Aivan Ihmeellinnen Olo-. ajassa 6:17:20 Olin maalissa. 

Kohti Karhunkierrosta....

Syksyllä mietin että juoksenkohan enää ikinä... Sitten yks sateinen iltapäivä istuin tuulipuku päällä kastellin hesessä matkalla töistä kotiin ja ilmottauduin Karhunkierrokselle. Aika huisia. Aika kului ja paljon tapahtui. Tuli juostua lyhyitä ja pitkiä lenkkejä, alotettua punttistreeniä porukassa, joka toinen viikko rankkaa treeniä, joka toinen viikko halittelua lasten kanssa sohvalla, tulipa liityttyä polkujuoksuseuraan...  Sitten yks kaks, kisaan olikin vaan kuukausi aikaa!

"Tiistain treenipäivitys... 35km työmatkapyöräilyä, reipas tunti kuntopiiriä, juoksukisareissun suunnittelua, perjantain saunaillan mietiskelyä.. Käväsin hakemassa Hannalta kahvimaitoa lähdin 2tuntia myöhemmin kotiin auton ja maitopurkin kanssa :D kiitos tästä päivästä "<3

"Sillon ku mä lähdin ni aurinko paistoi... Nyt sataa jotain lumen tapasta hyhmää. No jospa vielä kuitenkin yks kiekka... — paikassa Ruskotunturi."

Ja sitten... mä sairastuin, tai lapset sairastui ensin ja minä sitten. Järkyttävä flunssa, kaikki muut oireet paitsi se oireet pois vievä kuume. Kaks viikkoa kiukkuisena ja flunssaisena. Monta viimehetken fiilistely yhteislenkkiä jäi välistä.... Ketutti, ärsytti. Kaikkea mahdollista.

"Kuinka onnelliseksi ihminen voi tulla pussillisesta mariannekarkkeja, ja pakastimesta löytyneestä kanakeitosta? Juuri sellaisesta lohtukeitosta jota amerikkalaisissa leffoissa viedään kun maailma murjoo ja kaikki on ankeeta ja kurjaa..."



Siitä noustiin, maltoin levätä kunnolla ja flunssa meni ohi. Juoksemaan en päässyt mutta kävelemään ja pyöräilemään kyllä! Lasten kaa lähirantaan ja pyörällä töihin <3

"Mussukoiden kaa lähirannassa" <3

       

"Olipahan maanantai onneksi lopuillaan. Kauneutta ja kipua. Itkua ja iloa. Työmatkapyöräily, ankkalampi ja auringonpaiste, suunnitelmia , raamis ja.... Lettuja iltapalaksi:) "


Viimeinen viikko ennen kisaa alkoi kuopuksen synttärijuhlinnalla.... ja kummallisella tunteella polvessa. Pitkin viikkoa kuulostelin onko polvi oikeesti kipeä vai kuvittelenko vain. Stressaanko ja jännitänkö vaan... Vai onko se kuitenkin ihan oikeesti kipeä, pitäiskö se ehkä teipata jotenkin, ehkä kuitenkin jännitän vaan. Kylä se tästä tokenee. Tiistaina treeneeissä keventelin minkä maltoin ja voin. Illalla pakkasin jo juoksukamoja laukkuun samalla kun etsin töihin kevätjuhlavaatteita.



"Aika hyvin meiän kasvislautaset tyhjeni... Mutta silti mulla saattaa olla vähän paprikainen viikko tiedossa"


Ulos Aurinkooooon! "Noin Kaisa! Reippaasti, nosta jalkaa ja pol-kai-se! Hyvä hienosti meni!"


Keskiviikkona, kisapaikalle lähtöä edeltävänä aamuna siis, äiti soitti mulle töihin aamupalan aikaan (äiti ei ikinä soita siihen aikaan...). Hetken mietin tekevätkö jo lähtöä ajamaan meille vai, vai... onko sattunut jotain, en ehtinyt vastata kuitenkaan koska aamupalatus oli kesken. Sain aamupala-astiat lastattua kärryyn, lähdin viemään kärryä keittiölle, soitin samalla äidille. Matka keittiölle jäi kesken kun lysähdin ennakkoaavistus kävi toteen äiti soitti suru-uutisia mummostani. <3  Kokoilin itseäni tovin, jos toisenkin. Jotenkin selvisin pitkän päivän töissä ja illan kotona, heittelin laukkuun jotain mitä ajattelin tarvitsevani ja rojahdin nukkumaan. Unta ei tarvinnut kauan odotella... Aina elämä ei todellakaan mene oman suunnitelman mukaan...... 







  












Kuvat ja lainaukset facebook päivityksiä, puhelimen piuha edelleen hukassa...
:D

 < kiitos Henna-Leena ja Hanna 

<3

Oulu Trail Cup 2016

Kolme perättäistä keskiviikkoa. Kaks ekaa satoi kaatamalla vettä koko päivän.  Kolmantena paistoi aurinko. Kaikille yhteistä hirmuisen rankka työpäivä, joko oman elämän takia tai no muuten. Tiistaisin treeniporukan punttistreenit.... Ei ehkä ihan parhaat edellytykset lähteä juoksemaan, hirmusti sainkin tehdä töitä joka osakilpailua ennen. Vaan joka keskiviikko viimeistään kuuden aikaan löysin tieni kisapaikalle. Joka keskiviikko väsymys karisi ja juoksu kulki, ei ehkä niin kovin kuin oisin jo toivonut kulkevan mutta kulki kuitenkin.

Osakilpailu 1. Hiironen.
Iltavuoro töissä  venyy, väsyttää. Mietin ehdinkö käymään kotona vai en. No en ehtisi. Keitän töiden jälkeen teetä ja syön banaania ja suklaata... Soitan siskolle <3, makoilen pienten puolen nukkamatolla ja keräilen itseäni Jaksan! Jaksan!

Olen kisapaikalla hyvissä ajoin, koitan bongailla tuttuja, joitain näenkin jotka oli "Likkojen lettulenkillä"   Juttelen Seijan kanssa niitä näitä.
Matka alkaa. Tuttuja polkuja  monen vuoden takaa. Saan hyvän tahdin heti alkuun juoksu kulkee tuntuu hyvältä, pitkästä aikaa. Uudet kengätkin tuntuu mukavalta, ihan eri meininki juosta sopivilla kengillä! vähän ennen puoltaväliä meinaan etten jaksa. Päästän takana tulevan ohi. Hitto! Reilun kuukauden päästä pitäis juosta yli 10kertaa pidemmälle luuuuuuseriiiiiii, et luovuta..juokset vaika hitaasti.... en jaksa. en jaksa.... sitten tulee Maikkulan nesteen kohdalla oleva sorapätkä ja kuulen korvissani Seijan sanat Pyssymäellä: Näissä skaboissa kun tulee soratie niin sillon juostaan! Vaikkei huvittaiskaan tai jaksaiskaan niin juostaan! Sieltä se sitten jostain löytyi... ja loppu matka mentiinkin sitten kovaa. Loppuaika 35:23/5km sijoitus (vaikkei sillä ny niin väliä) 20/31



Osakilpailu 2. Köykkyri
Taas sataa vettä.. Auto hajoaa. Tai no exä osaa ajaa sillä mutta minä en ota riskiä että ajan jonkun yli/auto sammuu risteykseen kun en saa vaihdettua vaihdetta. Päivä meni saikatessa mistä saan auton... sen kerran kun mulla on lapset  ja lastenhoito järjestetty En haluaisi jättää skabaa väliin.  Hanna ja Pete lupaa auton lainaan. suhailen edestakaisin... Pääsen kuitenkin taas ajoissa kisapaikalle, ihan outo mesta ikinä ennen käynyt. Tästäpä ei sen ihmeempiä, ihanaa kamalaa juosta mäkiä, liikaa vaatteita päällä... hiki, ikävä Hannaa, siellä se juoksee Maltan mäkiä, askel-askel-askel... ja  maalissa väsynä mutta onnellisena 33:38/5km 31/45. (nyt kirjottaessa hoksin, varmaan oma bp. polulla!)

Lisää kuvateksti

Osakilpailu3. Pilpasuo
Jäsenissä ja mielessä painaa, vappupitkis, eiliset treenit, miljoona työasiaa, meinais masentaa, vähän ääni painuksissakin, onko  tää oikeesti viisasta...  No lähden kuitenkin, tuttu lettulenkin reitti. Aurinko paistaa linnut laulaa, pitkästä aikaa elämä tuntuukin hetken  yks kaks aika kivalta. Olen tosi hyvissä ajoin, kyselen oisko jotain hommia ei oikein... juttelen tuttujen kanssa joita on jo enemmän :) Ihania uusia ihmisiä mun elämässä <3
arvon juoksenko vai en. No juoksenhan minä. Ekat kaks kilsaa menee keveesti. sitten alkaa painaa, sydän laukkaa, ei tuu  mitään.  Terveydellä ei kannata leikkiä, lasken vauhtia, ei auta. Pudotan kokonaan kävelylle. Kävelen kilometrin. Puolivälin pitkospuut, nostan takas juoksulle, yllättäen juoksu kulkee uudestaan. Ylämäki, kävele, kivipolku juurakot, kohta toinen ylämäki ja isommat kivet... Rytmi löytyy ja jalat tanssii kiveltä kivelle! Jes! Tätä tää on, ihan parasta! katse etsii seuraavaa kiveä mihin jalka astuu ei ehdi ajatella.... viiminen kilsa vauhti kiihtyy, loppusuora, täysiä kädet ilmaan!.... 50:27/7km 20/29

Kiitos: NUTS, Northern Trail runners ja yhteistyökumppanit.... Ihan mahtavat tapahtumat.
Harvemmin sitä tulee pikkulenkuroista näin kirjoteltua, nyt kirjottelin, katellaan joko seuraava kirjottelut  on sitte jo NUTS karhunkierrokselta....

kuvat:Teemu Takkula.

Bootcamp.... toiminnallista treeniä.

Kaikkeen hullutukseen Hanna mua aina houkuttelee :) Ensin aattelin etten jaksa, en kykene, ei oo rahaa... raskas elämäntilanne päläpäläpälä kaikki mahdolliset tekosyyt tähän. Sitten... hoksasin jos aikoo toukokuussa juosta, jos aikoo toteuttaa unelmiaan on niiden eteen tehtävä töitä. Itsestään ja kunnostaan on pidettävä huolta. Siispä lähdin mukaan EasyMove fysioterapian bootcamp- treeniryhmään. Melkein joka kerta lähtiessä jossain vaiheessa tympi. Joka kertaa kuitenkin ehdin odottaa... Kerran viikossa mulla oli paikka jossa saatoin unohtaa kaiken mieltä painavan. Oppia jotain uutta ja huomata kuinka kunto kohosi, tekniikka parani ja joku kannusti. Monesti meinasin tiltata kumpaakin ohjaajista Annukkaa  / Tommia ja kuitenkin joka treenin jälkeen oli vaan niin hyvä olla. Mä Jaksoin!

 20.1.
Kuntotesti. Viisi vähän jännittynyttä naista, inbody-testit, mittailuja, kyykkyjä, soutua, vatsalihasliikkeitä....voi rapakunto.

26.1.
Kyykkyjä, kyykkyjä, kyykkyjä ja lisää kyykkyjä. Eihän tämä tunnu missään, paitsi seuraavana päivänä kun yritti nousta lattialta ylös.

2.2.
Ylävartalo. Päivällä urakalla lumikolahommia töissä ja kotona, tiesi tehneensä :D

9.2.
Eka kuntopiiri/circuit harjoitus. Ylikierroksilla pitkälle iltaan....

16.2.
Toiminnallista treeniä, 8 liikettä 30 toistoa. Lisäksi kaikkia hauskoja eläinkävelyjä, horsewalk, lisko jne.
Tähän tapaan: https://youtu.be/14BjRxE7f1o

23.2.




1.3. Toiminnallista treeniä/ kehopainoharjoitus

8.3. Hiihtoloma

15.3. Migreeni :( megaluokan ketutus....

 22.3. Kuntopiiriä

24.3. Korvauskerta  "Ihanan järkyttävät, järkyttävän ihanat treenit :D

29.3. Kuntotesti. Kaikki osiot hiukan parempia kuin ekalla kerralla <3

Sumuinen sairastupa/siivouspäivä.

Kevätsiivousta pukkais. Alotellaan sitä täältä blogista. Varoitus aion puhaltaa: Phuuuuuuuh! Pölyt pois blogin päältä. Viimeeksi oon kirjottanut kiireisestä arjesta. Sitähän se oli koko syksyn. Tarkoitus oli kirjoittaa myös villasukkaviikonlopuista ja juhlista omat postaukset, mutta ne jäi. Arki ei kevättä kohden muutu vähemmän kiireiseksi... erilaiseksi kyllä. Tai on jo muuttumassa. Isi - ja Äitikotien arjeksi. Lapsiviikko ja yksinäisyysviikko arjeksi. Syitä jotka siihen johti... No niitä en tässä käy, ne ei tähän kuulu. Tämä blogi olkoon - kuntoilua, käsitöitä, keräilyä, kotoilua... mitä nyt onkaan varten sen näkee kun aika kuluu. Niin kuin niin monet muutkin asiat.  Nyt moni asia on vielä vähän sumun peitossa.

Virsi 525

1. Suurempi kuin sydämeni Jumalan on rakkaus. Suurempi kuin oma tahto Kutsujan on laupeus. Suurempi kuin oma into, ehdottomuus mieleni - uskollisuus Jumalamme kaikkea on suurempi. 2. Suurempi kuin epäilymme, suurempi kuin lankeemus, suurempi kuin pettymykset Jumalan on luottamus. Hän on itse kutsuessaan meihin istuttanut sen. Hän ei kadu kutsumistaan, hän on vahvuus heikkojen. 3. Yhtä pyydän, Vapahtaja, tänään yhtä pyydän vain: Näytä yhden päivän matka, askel, jonka tänään sain. Keiden kanssa, mihin suuntaan polku tänään avautuu? Millä tavoin Isän tahto meissä tänään tapahtuu?

4. Anna, Kristus, rohkeutta mennä maastoon tiettömään, jossa merkkejä en tunne, vaille vastausta jään. Juuri siellä sinuun juurrun, vastuuseen viet laajempaan, taikka suostun vähimmässä uskollinen olemaan. 5. Liian suurten odotusten, vaatimusten paineessa vapauteen minun anna, lepoon käydä, Jumala. Rukouksen hiljaisuuteen, valoon Kirjan avatun, lähellesi, Vapahtaja, kutsut kesken taistelun. 6. Suurempi kuin sydämemme, suurempi kuin ihmistyö hiljaisuus on rukouksen, siinä Luojan sydän lyö. Siinä itse, armon Henki, uupunutta uudistat. Annat kasvullemme aikaa, uuteen työhön valmistat.

 

Markku Kilpiö ja Anna-Maija Raittila 1984. Virsikirjaan 1986.

Perinteinen perjantai-ilta.

Taas on perinteinen perjantai-ilta , jengin äänet kuuluu jo kaupungilta...
Väsynä kotiin, sain kyydin Sannalta <3
Pitäis siivota, tekis mieli omella, haluttais myös lenkille, muttei jaksa Mitäään. Minja haluis tortillaa, Teemu ei vastaa on jo kaupassa. En siivoa, en ompele, enkä lähde lenkille. Naksautan uunin päälle. Suklaakakkua, mustikkapiirakkaa ja haarukkapikkuleipiä. (Älä leivo liikaa, älä leivo liian montaa sorttia ettei mee koko iltaa)

Äiti soittaa. Suklaakakku palaa mutta mustikkapiirakka onnistuu täydellisesti. Syödään eilistä lihakeittoa ruuaksi. Ajoitus täydellinen, mustikkapiirakka on valmis kun ekat pikkuleivät menee uuniin. keittiön siivousta samalla kun vahdin uunia.

Villasukat jalkaan, hauskat kotivideot ja pikatorkut nojatuolissa. Katon ekaa kertaa koko syksynä Vain Elämää, syön sipsejä ja lasten karkkipussista " pahoja karkkeja" ( = salmiakki autoja vadelmapalleroita)