Liikkuisinko, minäkö?

Jostain, mistä lie nettikeskustelusta, Pyssymäkiahdistuksesta, en tiedä tuli Tarve. Kirjoittaa auki omaa liikunta historiaa. Tämä postaus ja edellinen Minäkö? joka varmaan saa jatkoa jossain vaiheessa on siis jo useemman viikon pyörineet eri muodoissaan tuolla luonnoksissa ja nyt tässä viikon telakalla oloaikana  (toim huom. terveydellisistä syistä johtuva pakollinen liikunta-tauko)Päätin rutistaa nää ulos.

Mulla ei ole mitään varsinaista liikunta/seura taustaa. Sellaista perus arkiliikuntaa, koulussa, koulumatkat, puissa kiipeily, uimakoulu joku jumppakerho ehkä, kavereiden kanssa kirmailua.  Koulun liikunta tunneista muistan jatkuvan kilpailun ja vertailun. En tiedä miksi mä sen muistan luokkakaveri ei tainnut muistaa tunteja samalla tavalla, en muista kuka sitä vertailua sitten teki, opettaja? Kaverit? Minä itse? Miksi mulla yhdistyy minuun ja liikuntaan negativiset muistot, " Olen kömpelö, hidas, huono, mulla ei ole rytmitajua, eikä pelisilmää...pallot lentää ja sinkoilee väärään paikkaan, liikkuessa sattuu, tule hiki, ahdistaa henkeen... mä en osaa enkä voi "  


Alle kouluikäisenä.


Äiti järjesti muiden perhepäivähoitajien kanssa (vai osallistuttiinko jonkun valmiille?) yleisurheilukisat. Kuljin äidin kanssa ympäri urheilukenttää. Jalkaan sattui ja kiukuttelin. Äidin hoitolapsi oli edellisenä iltana kuulemma iltarukouksessa rukoillut että aurinko paistaisi ja olisi hyvä sää ettei kisoja peruttaisi. Minä en tykännyt. Muistan myös taloyhtiön hiihtokisat Äiti ja iskä oli mukana järjestämässä. Kuumaa mehua maalissa. Muistan hienot LÄHTÖ ja MAALI lakanat. Sukset tarttui jäiseen mehuläikkään kiinni ja mehukin oli kuumaa.

Alakoulu

Juoksin ympäri koulun pihaa. Keinuin, kiikuin ja kiipeilin. Liikunta tunnilta muistan tosiaan jatkuvan vertailun tunteen. Sen kuinka seistään pihalla rivissä. Ei, ei pituusjärjestyksessä, ei siis jakoa kahteen. Mun ympäriltä ihmiset väheni. Yksi toisensa jälkeen. Pesäpalloa. Mä tiesin etten osannut eikä mua oikeestaan edes huvittanut, toiseksi viimeiseksi jäänyt osasi sentään syöttää mä en sitäkään. En muista, opetettiinkohan sitä oikeesti edes ollenkaan? Maastojuoksukisat, hiihtokisat, yleisurheilukisat, siellä minä viimeisenä aina. "Jos kaatuisi leikisti niin tarviiskohan oikeesti kisata?" Kuitenkin joka päivä kävellen/pyörällä kouluun. Ehkä se liikunta tuli silloin huomaamatta? Kunta järjesti bussikuljetuksia uimahallille Ne oli siistejä.

Yläkoulu ~ Lukio

Liikuntatunnit käveltiin  oikeesti ois kai pitänyt juosta. Jotkut ehti samassa ajassa  puolet pidemmälle kuin toiset. Jos juoksin niin juoksin heti aluksi liian kovaa ja piiputin heti. Ei kiinnostanut niin ei kiinnostanut. Joskus jaksoin innostua ja yrittää. Yhä edelleen kuitenkin kaikissa pallopeleissä seisoin rivissä ja ihmiset ympärillä väheni.

Riparilla ja leireillä pelattiin ja pelattiin... jalkapalloa, lenttistä, juoksupingistä, olympialaisia, ultimatea millon mitäkin höpöä  itse keksittyjä juttuja joiden säännöt oli välillä mitälie (Tornipallo <3 ).  Ihan vaan sen pelailun ilosta. Ei ees laskettu pisteitä. Yhtäkkiä liikunnasta löytyi joku ihan uusi puoli, liikkua voi ihan vaan huvikseen. Kerran pyöräiltiinkin  kavereitten kaa nuortenleirille. Hämeenlinnasta-Luopioisiin. Satoi kaatamalla vettä. Oltiinn super-onnellisia kun päästiin perille, Me Tehtiin Se! Sitten erehdyin leirillä lenkille liian kovassa seurassa, ( nuorten sm-tason salibandyn ja ringeten pelaajien kanssa) Luovutin, Mitä sä luulit....

Ihastus perusti  tanssiryhmän. Kaveri yllytti mukaan. Kompuroin ja törmäilin.  Eipä sen tyypin huomiota ainakaan mun tanssitaidoilla hurmailtu :D  Mitä sä luulit....

Kaverin isä alkoi valmentamaan lenttistä. Ihan sellasella höntsäilymeiningillä vaan se oli kivaa.

Lukioaikona pyöräilin joskus huvin vuoksi kouluun (10km). Jonkun kerran kait töistä kotiin (25km). Pidin tyttökerhoa ja pyöräilin koululta sinne (5km) ja takaisin sitte kotiin/koululle. Pyöräily <3


Opiskeluaika.
Pyörällä/kävellen joka päivä kouluun ja takaisin. Kavereille ja kaupungille. Pienessä kaupungissa ei kauheesti ollut tekemistä. Notkuttiin kavereitten kaa asuntolan luhtikatoksessa iltakaudet. Olin on/off tupakoitsija. En voi sanoa olleeni hyvässä kunnossa.

Sain hyvää palautetta sisukkuudesta koulun leirillä polkurymyreissusta. Muut vänisi ja valitti reissusta takaisin tullessa. Mä vaan totean " Oli vähän huonot kengät ne meinas jäädä suohon, mutta eipä siinä, vähän nuo oksat repi sääriä mutta vähänkö mettässä oli niiiiin siistiä!" (sielläkö se kipinä jo syttyi?)

Koulun liikuntatunnit on ekaa kertaa ikinä - ihan huippuja!

Oulu.
Muutin Ouluun, olin kohta 25-v. Ootin vauvaa, en tuntenut  juuri ketään muuta kuin lapsen isän, ei ollut muuta tekemistä kun käydä lenkillä. Kävelin, kävelin ja kävelin. Keskustan seurakuntatalolle, nuorteniltaan, Iinatin-Hiirosen polkuja.

Eka lapsi syntyi. Olin kotona. Kuljin vaunulenkeillä ja puistoissa. Kotijumppaa, puistojumppaa, pyöräilin Iinatissa. Tutustuin keskimmäiseni tulevaan kummitätiin, yhteen parhaista ystävistäni <3  :) , käytiin yhdessä lenkillä ja puistoissa. Aloitin työt. Kuljin pyörällä töihin ja toimipisteestä toiseen. parhaimpina päivnä yli 30km päivä. pyöräily <3

Rovaniemi.
Sain yllättäen töitä Rovaniemeltä. Muutin esikoisen kaa anoppilaan (juu...). Pyöräilin töihin (6km). Tosin odotin jo keskimmäistä että jossain vaiheessa pyöräilykin jäi.Vedettiin anoppilan olkkarissa hillittömiä iltajumppatuokioita, esikoinen jumppautti minua ja anoppia, en oo varmaan ikinä venytellyt niin paljon! Olin tosi väsynyt raskaudesta, uudesta työstä ja koti-ikävästä.

Oulu
Tytöt pieniä, muutettiin toiselle puolelle Oulua. Tutustuin kuopuksen tulevaan kummitätiin paremmin, hänkin yksi parhaita ystäviä nykyään  <3  ;). Kävin äiti-lapsijumpassa. Aloitin jalkapallon ja juoksun ekaa kertaa ikinä. Juoksin 10km/tunnissa. Laihdutin ja laihduin hulluna häitä varten.

Kuljetettiin keskimmäisen kummin kaa esikoisiamme kerhoon, käytiin sillä aikaa lenkillä, haaveiltiin ja suunniteltiin punttisalilla käymistä. Paljon myös istuttiin kolmannen kaverin luona juomassa kahvia ja syömässä pullaa :D

Aloitin työt. Tein ekaksi keikkaa, sitten sain pidemmän sijaisuuden. Liikunta vähän jäi. Silloin tällöin kävin lenkillä. Jalkapallo muuttui jotenkin älyttömän totiseksi siitä iloisesta liikunnanriemusta mitä se oli aluksi. Taas huomasin seisovani viimeisten joukossa kun mietitittiin treeneissä joukkueita... mitä sä oikeen luulit....


Täytin 29-v. Aloitin työt taas uudessa työpaikassa. Synttäriviikolla sain tietää että töitä oisi  ainakin kahdeksi vuodeksi - ja tein positivisen raskaustestin. Jotenkin polla hajosi. Puski ikäkriisi ja suuri syyllisyys, kun ei osannut iloita, ei vauvasta eikä työstä. Syksy meni raskauspahoinvoinnissa, kevät ihan sumussa. Jossain vaiheessa huhti-toukokuussa laahustin kotiin (yllätys) polkua pitkin ja kuulin kun lintu lauloi. Ehkä elämä voittaa, ehkä joskus jaksan jotain muutakin.

Vauvavuosi. Kuljetin esikoista ja keskimmäistä eskariin ja kerhoon. Käytiin taas samaisen kummitäti-ystävän kaa vaunulenkeillä. Satunnaisesti lenkillä.

Syksyllä sain taas töitä pyöräilymatkan päästä <3 Päiväkotiin.  Selkä ja pää ei oikeen meinanneet kestää. Ja vuoden vaihteessa hain ja sain seurakunnalta töitä lastenohjaajana. Siinä vierähti muuan vuosi. Jossain vaiheessa lenkkikärpänen puraisi uudestaan ja ryhdistäydyin taas. Päätin että kait ne raskauskilot on aika karistaa kun vauva täyttää kohta kolme.... Aloitin lenkkeilyn ja naapurin kanssa punttiksella/jumpalla/joogassa käynnin. 

Ilmoittauduin työpaikan kautta puolimaraton juoksukouluun. Ihmettelin korkeita sykkeitäni yritin niistä juoksuopelle sanoa " No joillain vaan on korkeemmat sykkeet". Juoksin ekan puolikkaani ihan ominpäin. Juoksu kulki niin ja näin. Joskus olin innoissani ja no joskus vähemmän. Afaltilla tuntui jotenkin kurjalta. Kuopuksen kummitäti hurahti polkujuoksuun ja keskimmäisen kummitäti punttisaliin. Minä en tiennyt mitä haluaisin. Siispä vain olin ja möllötin. Silloin tällöin kävin lenkillä.

No kuopuksen kummi on kova yllyttämään ja sai ylipuhuttua kävin ensimmäisen polkujuoksutapahtumani ja toisen ja kolmannen... Tuli syksy ja taas alkoi uudet työt. Auto hajosi. Pyöräilin silloin tällöin töihin jossa selkä oli kovilla, taas päiväkoti. Oli pakko keksiä jotain, pyöräily, pilates ja jooga. lenkkeily.

Tänä talvena liityin polkujuoksuseuraan, aloitin pienellä lähisalilla / fysioterapeutilla Bootcamp-liikuntaryhmässä. Lajini oli löytyneet, polkujuoksu ja punttis/kehonpainoharjoittelu. Rankan elämäntilanteen keskellä liikunta oli toi voimia. Polulla jalat vei, ajatus kulki tai sitten piti vaan keskittyä seuraavaan askeleeseen. Bootcampissa, kerran viikossa tunnin ajan täysillä, tai vähemmän täysillä tekniikkaa hioen sai hetkeksi unohtaa ihan kaiken muun.

Viimekuun Pyssymäkireissu opetti sinnikkyydestä, viime viikonlopun Korkatti taas siitä että joskus on ihan oikein luovuttaa ja juosta lyhyemmästi tai hitaasti. Oppia ikä kaikki , nyt toivon todella että saisin pidettyä tän liikunnan ilonkipinän yllä, jahkan nyt siis taas pääsen sinne polulle tai salille.... kunhan tässä sykkeet vähän tasaantuu :)   Nauttikaa ihmiset, nauttikaa <3

P.s. onneksi olkoon jos jaksoit lukea tänne asti, melkoinen urheilusaavutus sekin :D







 

Minäkö se olen?

Seison vaatekaapin edessä. On aamu. Pitäisi olla jo kohta menossa. Pitäisi ehkä olla jo vaatteet päällä. Kiskon housut jalkaan. Ne on isot. kiskaisen toiset, nekin on. Kiskaisen kolmannet nekin on mutta ne ei ehkä kuitenkaan putoa jalasta. Peukutus peilikuvalle, housut löytyi enää on jäljellä paita. Sama kuvio toistuu paidan kanssa, kaikki näyttää suurelta tai muuten huonolta. Lopulta kävelen teinin vaatekaapille ja kiskaisen sieltä itselleni paidan päälle.

Siinä mä sitten seison peilin edessä. Ihan hassulta näyttävä paita päällä. Laitan vertaistukikaverille viestiä:
  " Tiiätkö sen tunteen... Kun aamulla seisot vaatekaapilla, kaikki vaatteet on jotenkin pielessä. Liian isoja, liian tätejä, liian teiniä... Liian jotakin muuta kuin minä. Ja kun ei edes tiedä mikä se minä on. Samaan aikaan tunnen suurta riemua, voin luoda ihan uuden minän... Oon laihtunut ja kaikkea. Ja samaan aikaan on ihan jäätävän surullinen olo."  Saan melkein heti vastauksen takaisin:  " Tiedän, sää kuoriudut huolehdit ittestäs, katot itteäs eri silmin ja löydät pikkuhiljaa oman ittes. Ei ole helppoa mutta siitä se erilainen elämä urkenee."  Minäkö se olen? kapeat pinkit housut ja teinin huppari päällä?

Makaan kuntosalin lattialla. Hengitän. Tai siis huohotan. Oon justiin kiskaissut kuntotestin. Ja sen viimeisen osion sellasella vauhdilla, vimmalla  ja voimalla että pelkään että kohta kuolen, tai siis sitten pelkään etten kuolekaan. Ohjaaja kirjailee mun tuloksia ylös. " Wau Kaisa! Aivan mahtavaa! Sä oot parantanut tuloksia aivan älyttömästi, mikä motivaatio ja tuossa sun elämäntilanteessa vielä... Voi että ois siistiä saada treenata sun kanssa sitten kun sun elämä on balanssissa ja sulla ei oo noita elämän muita kuormittavia asioita noin paljon..."   Minäkö se olen? 

Pelmuan muksujen kanssa uima-altaassa. Kävelen ympäri pientä allasta ja vaihdan suuntaa. Ihanhan tää käy vesitreenistä. Mietin seuraavia treenejä ja juoksutapahtumia, oon illalla menossa polkulenkille muutaman oudon tai siis vaan netin kautta tutun ihmisen kanssa. Mulla on päällä punainen uikkari joka on iän vanha, oon ostanut sen joskus 20-vuotta sitten. Tänään oon ostanut itselleni uudet bikinit (!). Joka toisella kiekalla nään itseni mutterimökin ikkunasta. Minäkö se olen? Minäkö mietin urheilutapahtumia ja suunnittelen pidempiä juoksumatkoja? Ja meen lenkille ihan uusien tyyppien kaanssa. Minäkö se olen? 

Juoksen, juoksen, juoksen. Jalkoihin ei satu. Ne kantaa. Olen taas viimeinen tiedän sen muttei se haittaa. Mä juoksen. Mä olen elossa. Ja nautin. Minäkö se olen? 

Laitan töissä välipalaa. " Mulla on Kaisa taas epäonnen päivä."  " No? Miksi?"  "En mä tiedä mulla vaan usein on. Ehkä kahdeksan päivää kymmenestä " " No voi harmi"  Pohdimme mikä voisi muuttaa onnen epäonneksi. Keksimme joitain iloisia asioita. Mutta silti epäonnenpäiviä on useemmin kuin onnenpäiviä. Lähes sama keskustelu toistuu monena päivänä. 
Tänään tuun samaan paikkaan pitkästä aikaa " Vitsit Kaisa! Sä tulit! Kiva nähdä sua, sä aina keksit kaikkea tekemistä. Sä oot niin... Hyvä!" 
 ...... Minäkö se olen?

Tralllalla-laa juoksunaista laulattaa. Trailrun Korkatti 3.9.2016

Eipä mee tämäkään kisa-aamu ihan putkeen. Herään puoli tuntia liian  myöhään (oli muuten toinen aamu peräkkäin kun olin säätänyt kellon jotenki väärin). Äkkiä kahvia, koneistoon, loput tavarat reppuun, pari pikakaurapuuropussia laukkuun ja menoksi. Hanna ehtiikin jo tuuttailla ja tulla ovelle. Pikaiset heipat kotiin nukkumaan jäävälle toipilaalle tytölle ja autoon. Autossa kahvia, banaania ja laatujuttuja Hannan kanssa. Pulkkilan ABC:llä vessatauko, kauppa ja kuumaa vettä.

"Jos aamulla herää puolituntia myöhässä voi joutua vähän säätämään aamupalan kanssa"

Viedään Hannan tyttö yökylään Haapavedelle ja ollaan hyvissä ajoin kisapaikalla. ilma on jännä, aurinko paistaa mutta kuitenkin kasvoilla tuntuu jotain sumua. Syödään vähän aamupalaa. Yleistä säätämistä, juttelua, tuttuja, Pyssymäellä matkanneita. Tehdään pieni testilenkki. Pikkasen jännittää kun sain eilen illalla kuningasidean vaihtaa kenkiini kumpparinauhat hyvältä tuntuu.  Kamppeet niskaan ja yks kaks kello onkin jo lähtöaika!

Ihan meinaa lähtökuvahömpötykset jäädä ottamatta. Mua jänittää, täpisyttää, pelottaa entä jos mä hyydyn taas. Entä jos mä taas vaan itken. Autosta tarttui päähän Teleksin vanha " Tuulilasin nurkkaan" Juu, Kipua pelkää en, siedän sen. Entä jos mun polvi kipeytyy. Entä jos. Ei se auta. Entäpä jos kaikki meneekin hyvin?

"Pannu ja Pummi kävi Haapavedellä hölkällä. Kumpi kävi pidemmällä? Pannulla oli vähän huono päivä ei se ees kaatunu kertaakaan"

Jäämme hännille, ei ihan viimeisiksi mutta kuitenkin. Matka alkaa, pätkä asvalttia tuntuu polkukisassa kummalta, Hanna menee menojaan. Edetään peräkanaa jonossa. Hetken tuntuu että voisin mennä vähän kovempaakin. Hanna jossain edellä pyytää latua, käytän hyödyksi ja kiristän vauhtia. Vilkaisen sykemittaria, ei paha. Alkumatka on märkää, muutama ojan ylitys. Jono hajaantuu ja jään juoksemaan yksin. Minä, metsä ja ajatukset.Jossain vaihessa vilkaisen mittaria uudestaan ja en meinaa uskoa -Olo ei vastaa lukemia yhtään.  Saan Hannan kiinni, mikä meininki - No ihan paska. (voi paaaaska) - No mulla ei hyvä eikä huono, juoksu kulkee mutta sykkeet laukkaa liian kovaa. Oon oikeesti vakaasti sitä mieltä että mun mittarissa on joku vika mun syke ei voi olla noin kova.

Matka etenee, juoksen yksin. Eka huolto tulee yllättäen mutta juuri sopivasti, omana juomana pelkkää vettä urheilujuoma kelpaa. Jatkan matkaa. Ja juoksen harhaan - ekan kerran. Joku kärkiporukasta onneksi juuri tulee jo kääntöpaikalta takaisin, huomaa ja huikkaa että tännepäin en siis pummittanu kovin pahasti. Palaan takaisin ja koukkaan metsään. Kärkiporukkaa rymistää vastaan. Tsemppiä!

Saan taas Hannan kiinni. En tiedä kumman vauhti jojoilee enemmän. Vähän matkaa mennään yhdessä. Sitten Hanna päättää että juoksee 15km ja yrittää juosta sen alle kahden tunnin. Mä päätän juosta pidemmän mutta pitää himmata että jaksan. Keli on kuuma.tie, hakkuuaukea mitä siinä sitten tulikaan... Mietin oisko kuitenkin viisasta lopettaa siihen 15km kohdalle. Tekisi kuitenkin mieli kokeilla pystynkö juoksemaan sen 18km totaaliseinän yli.

Päätän juosta. Askel kulkee. Jopa niin hyvin että meinaan pummata toisenki kerran, nauran itselleni, koko rahan edestä. Taas mennään porukalla. "Hieman märkää" Oja ja toinen ja kolmas kohta ollaan maalisuoralla/huollolla. Eessä oleva mulahtaa ojaan autan ylös. Juostiin pyssymäelläkin yhdessä - eihän tää mitään märkää ole!

Vielä maalisuoralla/ huololla mietin että jatkanko vai en.  Jatkan. Juon urkkaa, syön snickersin ja kävelen soramäen ylös. Hengittelen juoksu kulkee.  Saan edessä menijän kiinni - ja juoksemme yhdessä harhaan... Tällä kertaa niin ettemme oikeesti hetkeen tiedä missä ollaan ja minne mennään. Polku häviää täysin. Jotain sinisiä riekaleita on puissa kuitenkin jossain mutta polkua ei missään. Puolukkavarvikossa hortoilee muutama muukin. Palaamme takaisin ja odotamme että kaikki aukioilla hortoilijat löytävät takaisin polulle. Matka jatkuu porukalla. Polku on hyvää juostavaa neulaspolkua ja pururadanpohjaa. Juoksu kulkee ihan rallatellen. Huollossa täytän juomapullon urkalla, oon unohtanut/tipputtanut pari geeliä jonnekin. Taas juoksen yksin.

Viimeiset 3km menevät yllättävän nopeasti ja maalisuora oikeesti yllättää. jossain kolmen tunnin kohdalla tankkaan urkkaa ja snickersiä, ajattelen että hitsi oon ehkä maalissa alle kolmen ja puolen tunnin! jos oisin tiennyt että maali on 10min päässä en ois ehkä enää kävellyt vaan anatanut mennä vaan :D
 Ajassa 3:11:22 maalissa.  Järkyttävän onnellisena ja hämmentyneenä. Mä tein sen.

Saunaraikas :) 

Syömään, saunaan ja autoon. Kotia kohti. Kiitos Haapavesi, kiitoos taas Hanna!


 Tän kauden kisajuoksut oli ehkä tässä. Ok no onhan  Nuts Köykkyri pikkujoulut marraskuussa.  Mutta muuten en kyllä taida lähtee näillä sykkeillä leikkimään. Syksy keskitytään opiskelu, muuttohässäkkään ja seuraava postaus onkin varmaan osastoa Kaisa häärää ja hamstr... ei kun vähentää tavaraa :D.