Telakka
“Olla telakalla”. Olla poissa kaikista kivoista kisatapahtumista jonkun rasitusvamman tms. seurauksena.
"liikuntatauko, vammoista/sairaudesta johtuva."
Kaikki vaikuttaa kaikkeen. "Ihminen on kokonaisuus, psykofyysinen kokonaisuus." Tämä lause tuli opittua jo mitä yläasteella? No viimeistään lukion ekalla psykan tunnilla. Viimeksi tällä viikolla luin tuon lauseen opiskeluihin liittyvästä kirjasta. Kyllähän minä siis tiesin tämän asian. Tiesin myös senkin että ei ole hyvä juosta liian kovilla sykkeillä. Eikä juosta pelkästään kovia lenkkejä. Tai ylipäätään harrastaa yksipuolisesti liikuntaa vaan pitäisi harrastaa monipuolisesti kuitenkin omia rajojaan kuunnellen. Tiesin myös sen ettei "Ongelmiaan voi juosta karkuun loputtomasti". Silti minä tein niin.
Minä oon aika ääripäiden ihminen. Ollut kai aina. Nuorena monessa asiassa hyvin mustavalkoinen. Asiat oli joko-tai. Hyvin tai huonosti. Ei harmaan sävyjä. Tämä näkyi/näkyy kaikessa. Joko tehdään hirmuna kaikkea tai - ei tehdä mitään. Jos siivotaan - siivotaan kaappeja myöten. Jos lämmitetään uunia, ei sitä turhaan lämmitetä sinne leipastaan jotain, kun kerran leipastaan niin sitäkin sitten sen seitsemää sorttia. Jos ommellaan -ommellaan setti, pipo, paita ja housut kaikki, pyykätessä pestään niin että pyykkikori on tyhjä...huokaus. Ja kun sitten voimat näissä urakoissa loppuu... ne loppuu kokonaan ja sitten ei jaksa mitään ja kaikki jää kesken. Asiat on levällään leivonta-astiat likaisina tiskialtaassa kaappien sisältö jo valmiiksi sekaisen tason päällä no se puhdas pyykki...
Lisäksi tässä niitä kuuluisia ruuhkavuosia eläessä tuntuu että ei ole ollut olemassa "Normiarkea". Viime vuoden syksyllä-postauskin sen kertoo. Kun silloin laskin syksyjäni taaksepäin pääsin vissiin lukuun seitsemän tai kahdeksan jossa ei ollut mitään mitään mullistusta, kukaan ei syntynyt, mennyt kouluun, aloittanut uudessa työpaikassa, tai ei ollut remonttia, muuttoa jne. Muistan kysyneeni äidiltäni silloin että helpottaako tää elämä koskaan? Että mä en edes uskalla ajatella mitä ensi syksynä tapahtuu. No olipa vaan hyvä etten tiennyt.
Kun eksä tammikuussa ilmoitti haluavansa erota - niin kuten arvata saattaa minä romahdin. (tiedän tän ei pitänyt olla mikään eroblogi mutta niinkuin sanoin - kaikki vaikuttaa kaikkeen) Ja lopetin syömisen. Tai siis oisin mä syönyt mutta mikään ei vain maistunut. Sinänsä hassua, siskoni erotessa ja laihtuessa olin itse ihan varma että vastaavassa tilanteessa mä varmaan söisin suruuni ja lihoisin... Ei en syönyt. Mutta miksi aloin syömään? Siksi että oli pakko päästä lenkille. Oli saatava ajatukset järjestykseen. Liikunta oli se jossa saattoi hetkeksi unohtaa kaiken muun, liikkuessa oli hyvä olla. Kyläpä sitten juoksinkin. Pitkiä hitaita lenkkejä, lyhyitä nopeita lenkkejä, pitkiä nopeita, yksin ja juoksututtujen kanssa. Pakko päästä hetkeksi pakoon. Tein lumitöitä, kävin punttiksella, mitä vaan, ei voi pysähtyä. Vuoroviikoin sohvalla köllimistä lasten kanssa ja täysillä paahtamista. Lisäksi haalin jos jonkinlaista ohjelmaa ja tekemistä. - Mitä vaan ettei tarvitse pysähtyä, olla yksin tai taas vastaavasti mitä vaan tekimistä jossa ei tarvinnut nähdä muita - vastata siihen "mitä kuuluu" kysymykseen.
Ja no sittenkun olisin halunnut pysähtyä en enää osannut enkä voinut. Elämä tapansa mukaan järjesti samaan syssyyn monta ylläriä. Toukokuussa karhunkierrosta edeltävällä viikolla vastaan tuli monta mullistusta jotka jo yksittäin oisivat olleet raskaita (kotitalo tuli myyntiin, kahden läheisen sairastaminen, eksä kertoi lapsille uudesta, töiden loppuminen varmistui, mummoni kuolema...) . Mietin jo että en lähde, mutta no läheisten kannustamana lähdin ja ihan hyvä niin. Kesä meni... sitä rytmitti työt, reissut kotiseudulle, leirityöt, työnhaku ja - juoksu. Monta ihanaakin ja iloistakin asiaa jotka olivat kuitenkin myös aika kuormittavia. Loppukesästä aloitin uudessa työpaikassa <3. Edelleenkään en pysähtynyt vaan paahdoin vain täysillä menemään.
Syyskuun alussa, Pyssymäkirymyn jälkimainingeissa päätin ilmottautua Korkattiin. Jahkailin kyllä ilmottautumistani viimeiseen asti. Itse asiassa taisin ilmottautua ihan viimeisiä hetkinä ennen ennakkoilmonsulkeutumista. Kisaa ennen torstaina löysin kadoksissa olleen sykemittarin. Kävin se kädessä pitkästä aikaa lenkillä. Lähdin ihan perusvauhdillani... puolenkilsan kohdalla vilkaisin mittaria, se on varmana rikki! Vauhti ja olo ihan pk-treenin mukaiset mutta mittari piippaili vk-lukemia. Pudotin kävelylle.
Sama toistui lauantaina kisassa. Pöljä jääräpää kun olen, jatkoin silti loppuun saakka koska ei tuntunut yhtään pahalta. Niin ei juostessa. Seuraavana yönä tuntui, koko seuraavan viikonkin tuntui. Sykkeet paukkui levossakin. - Kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Nyt kuukauden lähes totaalitauon jälkeen alan pikkuhiljaa palailla. Mutta, ihan pikkuhiljaa. Olen iloinen jokaisesta askeleesta jonka pystyn juoksemaan. Edelleen elämä on kuormittavaa, arki hakee taas uomiaan ja välillä tuntuu etten jaksa. Kaikki ottaa aikansa, silloin kun ei jaksa, ei jaksa. Silloin tehdään sen verran mitä jaksetaan. Tulee se sekin päivä joskus kun mä taas jaksan ja juoksen. Se ei ehkä oo vielä huomenna, eikä ensi viikolla, mutta se tulee. Ja silloin mä - Juoksen.
siihen asti, teen muita juttuja, meen hitaasti ja toisinaan -saatan sulautua sohvaan :)
