maanantai 15. elokuuta 2016

Pyssymäki 2016. Viimeisenä voittajana maalissa - ei mikään helppo juoksu.

Kisarapsaa Pyssymäki extreme 2016.
Otsikkokin sen kertoo, ei mikään helppo juoksu. Ei kyllä oo helppoa kirjoittaakaan mutta no jokunen sana kuitenkin muistiin :) . Viime vuodelta taisin kirjoittaa että alla oli kaksi aika raskasta viikkoa, uuden työn aloitusta jne. No nyt takana kaksitoista aika raskasta kuukautta,  yksi elämäni raskaimpia vuosia. Uusi työ kaikessa ihanuudessaan osoittautui myös aika raskaaksi ja no tän vuoden tunnelmia voi halutessaan lukea aiemmista postauksista. Ihminen on kokonaisuus ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. 

Karhunkierroksen jälkeen parantelin polveani melkein koko kesäkuun. Kävin pitkillä pyörälenkeillä. Juhannuksena juoksin ekan kerran ja no siinäkin puolessa välissä heitin kävelylle. Juhannuksen jälkeen tunkkasin Rokualla 10-leirillä yhden pitkiksen ja pari tosi nopeeta.  Heinäkuussa kävin muutamalla pitkällä hiekkatie-asvaltti-polku-lenkillä. Siinäpä ne valmistautumiset tähän kisaan. 


10-leirien välinen taukopäivä, pitkä lenkki. 



"Tänään oli hyvä päivä. Hidas aamu, aamu-uinti, polkujuoksua porukalla ja illalla venyttelyt marjamettässä (teini valokuvasi, 10-v keräsi marjoja, ja 6-v rymysi kallioilla). Onpa taas marjoja joita laittaa rahkan sekaan :) . Niin ja polveen ei sattunu lenkillä yhtään!"
 Ja sitten itse reissuun. Perjantaina mulla oli viimeinen arkivapaa ennen uuden työn alkua. Oli tarkoitus poimia vadelmia, leikata nurmikkoa ja tehdä muuta semmosta pientä pihahommaa mikä oli jäänyt vähemmälle kaiken työhaastatteluiden, reissailun ja muun tohinan keskellä. Koko päivän kuitenkin sateli vettä. Kunnes tuli aika lähteä. Matkalla paistoi aurinko, silmissä väpätti, virittelin takin ikkunan eteen ja koitin torkkua, edellisen yön unet oli jääneet vähille. Joku apeus uhkasi iskeä tai iskikin. Tuntuu että kaikki tunteet on nyt suuria, onnen ja surun.  Tultiin majapaikkaan. Peten äiti oli laittanut taas kaiken valmiiksi, tuntui ihanalta mua varten oli joku laittanut lakanat, ilta-aurinko paistoi huoneeseen sisään. <3 Käytiin Hannan ja koiran kanssa iltalenkillä vähän herättelemässä jalkoja.... ehkä ihan pikkasen innostuttiin suoralla soratiellä.


Kaikki valmiina, tuonne saan kömpiä nukkumaan

"Käytiin Hannan kaa iltalenkillä, vähän herättelemässä huomista varten. Olipa mahtavaa. Oli myös vähän hämmentävää, mä alan ehkä hiljalleen ymmärtää muutamien ystävien hehkutusta peltomaisemista"

Kisa-aamu valkeni, ei suinkaan aurinkoisena. Satoi. Nousin liian myöhään. Aamupalalla tuli kiire. Minä Olen Hidas Syömään Aamupalaa. Tarvitsen siihen aikaa, varsinkin kun nyt oon ollut ihan kesälomalla. Toki viisas ihminen ois alkanut kääntämään rytmiään vähän aikasemmin :D No en mä kyllä tiiä onko tää muutenkaan mitään viisasta hommaa.  Juu ei näy siis mitään ennakkovalmistelu/amupala kuvia tälle reissulle. Mutta no se oli se perus: kaurapuuroa ja voisilmä, rahkaa, ananasta ja banaania, kahvia, urkkajuomaa ja mehua. Tavarat reppuun, paluu takaisin meinasin unohtaa vaihtovaatteeni, apteekin kautta (kyypakkaus) kohti kisapaikkaa. Harmillisesti missattiin Saaran lähtö, mutta kannustettiin muut pidemmälle matkalle lähdössä olevet seurakaverit, Northern Trail Runners. Täpistiin pikkusen. Vaihdettiin kuulumisia, reitistä ja muuten. 
kannustus hommissa, kuvat Teemu Takkula




Sitten se iski. Jäätävä jännitys. Hanna täpisi innoissaan. Mä olin aivan paniikissa. Koska en ollut viikolla ehtinyt miettiä koko kisaa yhtään koin kaikki mahdolliset tunteet siinä viimesen tunnin aikana ennen lähtöä. Joista kuitenkin voimakkaimpana oli ihan karsee ketutus-ärsytys-surkeus-maksimus.  Innostuneisuus oli tiessään. Mua vaan otti päähän ja ärsytti. Ei millään ois huvittanut ja kaikki oli ihan surkeesti. Musta ei ole tähän, mä en pysty, mä olen huono, huono, Huono.
Hanna ja Takkula koitti siinä tsempata jotenkin mutta mua vaan yhdellä sanalla ärsytti. Kyllä mä hymyilin kun Takkula otti meistä perinteisen lähtö kuvan mutta kuitenkin, mikään ei ollut hyvin, reppu tuntu hankalalta, kengät oli huonosti, itketti, ärsytti ja väsytti. Kaikkein mieluiten oisin vaan lähteny kotiin nukkumaan. Samaan aikaan, kuitenkin,  niin halusin  juoksemaan. Joku sanoi ettei liian tekninen polku oo hyvä kun ei pysty ajattelemaan omia ajatuksia ei pääse sellaseen päännollaukseen kun pitää keskittyä. Huokaisin ja tuumasin että sitä mä oikeestaan just nyt tarvitsen, jotakin missä ei tarvii ajatella muuta kuin polulla pysymistä - No sitä todellakin sain... vaikken silloin sitä vielä tiennyt.
Lähtötäpinässä, kuvasi Teemu Takkula.

Sitten se tuli, lähdön aika. Asetuin suosiolla joukon hännille, antaapi nopeitten mennä menojaan. Oma tavoitteeni oli että jos nyt edellistä aikaa pikkasen parantaisin. Matkahan oli tänä vuonna vähän pidempi kun lähtö-maalialue oli siirretty lähemmäksi Pyssyhovia eli pesupaikkoja. Voin kyllä sanoa että ihan hyvä ratkaisu. 

Alkumatkaa taitoin yhden miehen ja kahden naisen seurueessa. Toinen naisista osottautuikin talkoolaiseksi ja lähtikin kohti huoltopistettä jossain vaiheessa. Olihan se märkää... Todellakin. Mutta silti kisaa edeltävästä ärsytyksestä huolimatta, jostain se taas löytyi askelluksen rytmi. Kunnes se katkesi ojaan. ja löytyi taas ja katkesi suolle. Ja ojaan. Ja suol... ei kun Pitkospuut! Hitsi täällähän on pitkospuut! Ei tässä viime vuonna ollut pitkospuita! Sitte läksi, spurttasin Hannan kiinni. Matkaa tehty jotain 4km. Hannan peruskisakysymys: " Mikä pössis?" mun perusvastaus " Eipä valittamista, oikeestaan ihan hyvä. Entä ittelläs?"  - " Loistava!" " Mennäänkö yhdessä?" "Mennään."  Niin me mentiin, muisteltiin viime vuotta. Ihmeteltiin eikös se  ja tämä ja tuo kohta pitäis tulla jo ihan pian. Jossain vaiheessa mun kanssa alkumatkaa taittanut nainen  meni ohitse. 

Yks kaks edessä oli taas yksi hakkuuaukea, en mä muistanut että niitä oli niin monta, " Hei tän jälkeen tulee mun kuperkeikkakivi!". Niinhän se tuli. Tervehdin sen suurella kunnioituksella ja sanoin sille päivää.. Tällä kertaa en siis keikannut siinä ympäri. Saatoin vähän tuuletella aihetta. Otin viisi askelta - ja olin kontillani nivusia myöten heinikkolätäkössä, kalautin polveni kiveen. Ärr ja murr. Könysin ylös ja mietin että no nyt on kaaduttu tasapuolisesti persiilleen ( alkumatkasta jo) ja nokilleen josko ei tarvis enää sitte kyljelleen kaatua, tai josko ei tarviis kaatua enää ollenkaan Hah-hah-haaa--- vähänpä tiesin. Mietn myös että jokohan seurakaveri Jyrki on kaatunut. Ja sitte mietin muitakin kamuja matkalla. Ja sitä että kyllä ei ois Takkulan jalat tykänneet hyvää tästä reissusta, en tiedä kuinka tosissaan se mietti lähteäkö vai ei.

Matka jatkui, mitään suurta polkupyöräinnovaatiota ei tällä reissulla syntynyt. Vuorotellen Hannan kaa tuumittiin että kohta varmaan tulee se tiepätkä. Vaan ei tullut, kun aina uusi suo ja oja ja hakkuuaukea... ja suo. Siinä vitsailtiin " Mistä tunnet sääää ystäväään..." 
Hanna kysyi jossain vaiheessa varovaisen toiveikkaasti että onko se tien jälkeinen osuus samanlaista kuin alkupätkä, muistelin sen olevan vähän helpompaa että siellä on ihan juostavaa neulaspolkuakin. Tankkailtiin tasaiseen tahtiin. Matka jatkui. Jossain vaiheessa tuli taas yks hakkuuaukea  vilkaisin taakse päin ja seuraavassa hetkessä olin taas turvallani maassa. Ok. parempi pitää katse vaan jaloissa. No siinäpä kävikin sitten niin että hakkuuaukealla menevä kärrypolku kaartuikin vasemmalle suoraan ojaan. Mä lähdin ojan reunaa ja Hanna oikaisi... uimaan.  Pari rumaa sanaa. Ehdin justiin ajatella että tämmöstä pätkää en kyllä yhtään muista viime vuodelta - kun takaa kuului miehen ääni " Se polku menee täällä!" Pari rumaa sanaa lisää ja käännös takaisin. Tulipa sitten sekin koettua pummi. Sitten metsän siimekseen ja Hanna lähti puskareissulle. Sanoin että kyllä sä mut sitte viimestään siinä tiellä kiinni saat. Sieltä se tie tulikin heti. 

10km suorymistelyn jälkeen 3km soratietä. Rullaarullaarullaa. Kilometrin rullasikin. Sitten se alkoi. Ensin silleen vähän nuljuten, ja sitten vähän enemmän. Polkukengät, soratie ja sitten kuitenkin huonosti toipunut polvi. ja taas alkoi sataa vettä. Hanna sai mut kiinni, sanoin että mee vaan menojasi, polvi. Hanna ehti huoltoon tankkaili ja mä sain sen kiinni. En oikeestaan pysähtynyt, nappasin pari suolakurkkua ja jatkettiin yhdessä. Tankkasin lennossa urheilujuomaa ja suolaa, juoksin vähän matkaa pullo kädessä. Hetken olikin ihan mukavaa taas.  Ollaan yli puolen välin!

Hiljaa mentiin. Sekä vauhdillisesti että äänellisesti. Sitä helposti juostavaa neulaspolkua ei ikinä tullut. Tuli vain soita, ojia ja kärrypolkuja. Tietenkin kun oltiin kerran tulossa takaisin päin samoja maastoja vaikkakin vähän kauempana alkumatkan polusta. Yhdellä kivikkoisella kohdalla Hanna kaatui ja loukkasi säärensä. Ärränpäitä. Aika paljon tuli ärräiltyä. Tuli kyllä rukoiltuakin. Kyllä me naurettiin mutta kyllä alkoi jo suoraan sanottuna v****ttaa jatkuva kompurointi ja konttailu.

Loikatako? Kävelläkkö? Kontatakko?

Tätä ja tästä märempää se oli.
Sitten se iski hyytyminen. En tiedä tuliko liian pitkä tauko tankkaamiseen vai ihan vaan väsymys. Sanoin Hannalle että nyt mun täytyy pitää salmiakki-suklaatauko oota hetki että saan ne repusta. Jotain osaa Hanna ei kuullut, vastasi että mua vituttaa niin että haluan vaan pois täältä ja meni. Koitin huikkailla perään että oota hetki... tuun kyllä. söin salmiakkini ja sainkin Hannan melkeen kiinni vaan sitte alkoi tökkiä uudestaan. Ja annoin mennä. Salmiakki auttoi ja vähän aikaa meni ookoo. Kunnes tuli taas ojan ylitys jossa mun loikka ei riittänytkään. Pääsin kyllä ojan yli mutta jäin jotenkin töyräälle kontalleni. Siinä itkin. Väsymystä ja pettymystä. Puolen vuoden,vuoden, vuosien takaisia juttuja. " Mikä vitsin juoksija sä okein luulet olevasi, täysi pelle sä olet..." Ohi vilisi koulun liikkatunnit kun jäin aina joukkueita valittaessa viimeisten joukkoon, kun aina hiihto -  ja maastojuoksukisoissa könysin ja kaatuilin ja aina sattui johonkin ja aina olin se viimeinen. Kun lukiossa yritin pelata lenttistä. Koulukaveri sanoi viimeksi pari viikkoa sitten " En ois ikinä susta uskonut että sä juokset" ( mä tiän... sä tarkoitit sen kehuksi).  " Mä olen huono". Siinä mä olin. Vaatteet märkinä, kylmissäni ja räkä poskella. 21km matkaa takana ja 5km edessä. Oikeesti siis jossain ihan loppumatkassa (tarkkaan en tiedä koska gps meni jossain vaiheessa pois päältä.) Sain itteni jotenki ylös, laitoin Marille ja Seijalle viestiä " Tää on ihan tyhmä harrastus, ihan syvältä suosta, kaikki aikatavoitteet haudattu, kuhan vaan pääsisin täältä jotenki pois", join, söin, itkin vähän lisää...  " Herra sinä tunnet nämä tiet, sinä kannat sinä viet.... Juuriin ja oksiin polut katketa saa... Enkä leipää laukkua sauvaakaan saa turvaksi matkalle otan yhden askelen kerrallaan ja pääsen perille... Vaikka polku näin kulkee vastaa maata, enpä levähtäin seisahtua saata tahdon perille juhlaan vuorelle...."  ja moni muu polkuvirsi alkoi soida päässä. Mari vastasi viestiin ja mä kampesin itseni ylös. Seijakin vastasi.

Yksi askel kerrallaan. Polkumerkiltä seuraavalle polkumerkille. Suo. puronsolina tää on tää tosi kaunis kohta, peikkometsä. Itekettää, tää vois olla niin kivaa jos ei väsyttäis näin.  Tienylitys. Pitkospuut, pitkospuut? Tästä ei oo enää pitkä matka. Hannan punainen lippalakki vilahti jossain edessä. Onko se tullut mua vastaan? Ei se on selkä. Saisinko mä sen kiinni? Ei se saa nyt oman loppukirivauhtinsa nyt. Pyssymäki 2,2km. neljätuntia takana.  Pikkuhiljaa alkoi kuuulua maalialueen ääniä. Askel kerrallaan. Kilometri. Mikä laulu tuo oikein on mikä tuolla soi... ei hitto osastoa itkiskö vai nauraisko?  Simply the Best
https://www.youtube.com/watch?v=GC5E8ie2pdM  "Nyt askelta toisen eteen! Pakko, aivan pakko ehtiä maaliin tämän soidessa!"   Ja niin mä ehdin. Ajassa 4,30,04. Mä olin  maalissa.

Hanna tuli teltalle ja koppasi kiinni. Oli tullut ehkä viisi minuuttia mua ennen. Pitkässä halirutistuksessa  mä kuiskasin hiljaa että ....." Ei Enää Ikinä."  Kaikki hehkuttaa miten sitte maalissa tuntuu hienolta. No maalisuoralla tuntui. Mutta tuossa hetkessä mä oisin voinut vaan itkeä. Kyllä se sitten siitä helpotti ja alkoi tuntua ihan iloiselta. Ilmeisesti pitää olla vähän surkeitakin kisapäiviä. 


Kuva Lasse Palola. 


Sitten saunaan, kuivaa ylle ja syömään....  ja odottamaan pitkänmatkan sankareita maaliin. 
Olen mä ihan sairaan ylpeä itsestäni! Mä voitin sen mörön siellä metsässä ja pääsin sieltä ylös! 
..... ja kyllä ehkä joskus. kun on tehty vähän enempi keskivartalotreeniä ja juostu teknisempiä polkuja ;) 

-Kiitos kisajärjestäjille.... extremeä ja suomen teknisintä polkua sitähän te lupasitte ja sitä se oli koko rahan edestä. .... :) -  

-Kiitos, Hanna, Pete, Marjaana,  Northern Trail Runners... kaikki -




















3 kommenttia:

  1. Upeaa! Kova on ollut taas taistelu, mutta varmasti se helpotti ajatuksia nyt jälkeenpäin. :) Oikein nautinnollisia palautumisia. T: Onni

    VastaaPoista
  2. Kaisa suuri hatunnosto vielä. Ja tunteenpurkaus maalissa tuli kyllä sydämestä. Tsemppiä jatkoon! ��

    VastaaPoista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista