Telakalla.

Telakka
“Olla telakalla”. Olla poissa kaikista kivoista kisatapahtumista jonkun rasitusvamman tms. seurauksena.
"liikuntatauko, vammoista/sairaudesta johtuva."

Kaikki vaikuttaa kaikkeen. "Ihminen on kokonaisuus, psykofyysinen kokonaisuus." Tämä lause tuli opittua jo mitä yläasteella? No viimeistään lukion ekalla psykan tunnilla. Viimeksi tällä viikolla luin tuon lauseen opiskeluihin liittyvästä kirjasta. Kyllähän minä siis tiesin tämän asian. Tiesin myös senkin että ei ole hyvä juosta liian kovilla sykkeillä. Eikä juosta pelkästään kovia lenkkejä. Tai ylipäätään harrastaa yksipuolisesti liikuntaa vaan pitäisi harrastaa monipuolisesti kuitenkin omia rajojaan kuunnellen. Tiesin myös sen ettei  "Ongelmiaan voi juosta karkuun loputtomasti".  Silti minä tein niin.

Minä oon aika ääripäiden ihminen. Ollut kai aina. Nuorena monessa asiassa hyvin  mustavalkoinen. Asiat oli joko-tai. Hyvin tai huonosti. Ei harmaan sävyjä. Tämä näkyi/näkyy kaikessa. Joko tehdään hirmuna kaikkea tai - ei tehdä mitään. Jos siivotaan - siivotaan kaappeja myöten. Jos lämmitetään uunia, ei sitä turhaan lämmitetä sinne leipastaan jotain, kun kerran leipastaan niin sitäkin sitten sen seitsemää sorttia. Jos ommellaan -ommellaan setti, pipo, paita ja housut kaikki, pyykätessä pestään niin että pyykkikori on tyhjä...huokaus. Ja kun sitten voimat näissä urakoissa loppuu... ne loppuu kokonaan ja sitten ei jaksa mitään ja kaikki jää kesken. Asiat on levällään leivonta-astiat likaisina tiskialtaassa kaappien sisältö jo valmiiksi sekaisen tason päällä no se puhdas pyykki...

Lisäksi tässä niitä kuuluisia ruuhkavuosia eläessä tuntuu että ei ole ollut olemassa "Normiarkea". Viime vuoden syksyllä-postauskin sen kertoo. Kun silloin laskin syksyjäni taaksepäin pääsin vissiin lukuun seitsemän tai kahdeksan jossa ei ollut  mitään mitään mullistusta, kukaan ei syntynyt, mennyt kouluun, aloittanut uudessa työpaikassa, tai ei ollut remonttia, muuttoa jne.  Muistan kysyneeni äidiltäni silloin että helpottaako tää elämä koskaan? Että mä en edes uskalla ajatella mitä ensi syksynä tapahtuu. No olipa vaan hyvä etten tiennyt.

Kun eksä tammikuussa ilmoitti haluavansa erota - niin kuten arvata saattaa minä romahdin.  (tiedän tän ei pitänyt olla mikään eroblogi mutta niinkuin sanoin - kaikki vaikuttaa kaikkeen) Ja lopetin syömisen. Tai siis oisin mä syönyt mutta mikään ei vain maistunut. Sinänsä hassua, siskoni erotessa ja laihtuessa olin itse ihan varma että vastaavassa tilanteessa mä varmaan söisin suruuni ja lihoisin...  Ei en syönyt. Mutta miksi aloin syömään? Siksi että oli pakko päästä lenkille. Oli saatava ajatukset järjestykseen. Liikunta oli se jossa saattoi hetkeksi unohtaa kaiken muun, liikkuessa oli hyvä olla. Kyläpä sitten juoksinkin. Pitkiä hitaita lenkkejä, lyhyitä nopeita lenkkejä, pitkiä nopeita, yksin ja juoksututtujen kanssa. Pakko päästä hetkeksi pakoon. Tein lumitöitä, kävin punttiksella, mitä vaan, ei voi pysähtyä. Vuoroviikoin sohvalla köllimistä lasten kanssa ja täysillä paahtamista. Lisäksi haalin jos jonkinlaista ohjelmaa ja tekemistä. - Mitä vaan ettei tarvitse pysähtyä, olla yksin tai taas vastaavasti mitä vaan tekimistä jossa ei tarvinnut nähdä muita - vastata siihen "mitä kuuluu" kysymykseen.

Ja no sittenkun olisin halunnut pysähtyä en enää osannut enkä voinut. Elämä  tapansa mukaan järjesti samaan syssyyn monta ylläriä. Toukokuussa karhunkierrosta edeltävällä viikolla vastaan tuli monta mullistusta jotka jo yksittäin oisivat olleet raskaita (kotitalo tuli myyntiin, kahden läheisen sairastaminen, eksä kertoi lapsille uudesta,  töiden loppuminen varmistui, mummoni kuolema...) . Mietin jo että en lähde, mutta no läheisten kannustamana lähdin ja ihan hyvä niin. Kesä meni... sitä rytmitti työt, reissut kotiseudulle, leirityöt, työnhaku ja - juoksu. Monta ihanaakin ja iloistakin asiaa jotka olivat kuitenkin myös aika kuormittavia. Loppukesästä aloitin uudessa työpaikassa <3. Edelleenkään en pysähtynyt vaan paahdoin vain täysillä menemään.

Syyskuun alussa, Pyssymäkirymyn jälkimainingeissa päätin ilmottautua Korkattiin. Jahkailin kyllä ilmottautumistani viimeiseen asti. Itse asiassa taisin ilmottautua ihan viimeisiä hetkinä ennen ennakkoilmonsulkeutumista. Kisaa ennen torstaina löysin kadoksissa olleen sykemittarin. Kävin se kädessä pitkästä aikaa lenkillä. Lähdin ihan perusvauhdillani... puolenkilsan kohdalla vilkaisin mittaria, se on varmana rikki! Vauhti ja olo ihan pk-treenin mukaiset mutta mittari piippaili vk-lukemia. Pudotin kävelylle.
Sama toistui lauantaina kisassa. Pöljä jääräpää kun olen, jatkoin silti loppuun saakka koska ei tuntunut yhtään pahalta. Niin ei juostessa. Seuraavana yönä tuntui, koko seuraavan viikonkin tuntui. Sykkeet paukkui levossakin. - Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Nyt kuukauden lähes totaalitauon jälkeen alan pikkuhiljaa palailla. Mutta, ihan pikkuhiljaa. Olen iloinen jokaisesta askeleesta jonka pystyn juoksemaan. Edelleen elämä on kuormittavaa, arki hakee taas uomiaan ja välillä tuntuu etten jaksa. Kaikki ottaa aikansa, silloin kun ei jaksa, ei jaksa. Silloin tehdään sen verran mitä jaksetaan. Tulee se sekin päivä joskus kun mä taas jaksan ja juoksen. Se ei ehkä oo vielä huomenna, eikä ensi viikolla, mutta se tulee. Ja silloin mä - Juoksen.

                  siihen asti, teen muita juttuja, meen hitaasti ja toisinaan  -saatan sulautua sohvaan :)

       

Liikkuisinko, minäkö?

Jostain, mistä lie nettikeskustelusta, Pyssymäkiahdistuksesta, en tiedä tuli Tarve. Kirjoittaa auki omaa liikunta historiaa. Tämä postaus ja edellinen Minäkö? joka varmaan saa jatkoa jossain vaiheessa on siis jo useemman viikon pyörineet eri muodoissaan tuolla luonnoksissa ja nyt tässä viikon telakalla oloaikana  (toim huom. terveydellisistä syistä johtuva pakollinen liikunta-tauko)Päätin rutistaa nää ulos.

Mulla ei ole mitään varsinaista liikunta/seura taustaa. Sellaista perus arkiliikuntaa, koulussa, koulumatkat, puissa kiipeily, uimakoulu joku jumppakerho ehkä, kavereiden kanssa kirmailua.  Koulun liikunta tunneista muistan jatkuvan kilpailun ja vertailun. En tiedä miksi mä sen muistan luokkakaveri ei tainnut muistaa tunteja samalla tavalla, en muista kuka sitä vertailua sitten teki, opettaja? Kaverit? Minä itse? Miksi mulla yhdistyy minuun ja liikuntaan negativiset muistot, " Olen kömpelö, hidas, huono, mulla ei ole rytmitajua, eikä pelisilmää...pallot lentää ja sinkoilee väärään paikkaan, liikkuessa sattuu, tule hiki, ahdistaa henkeen... mä en osaa enkä voi "  


Alle kouluikäisenä.


Äiti järjesti muiden perhepäivähoitajien kanssa (vai osallistuttiinko jonkun valmiille?) yleisurheilukisat. Kuljin äidin kanssa ympäri urheilukenttää. Jalkaan sattui ja kiukuttelin. Äidin hoitolapsi oli edellisenä iltana kuulemma iltarukouksessa rukoillut että aurinko paistaisi ja olisi hyvä sää ettei kisoja peruttaisi. Minä en tykännyt. Muistan myös taloyhtiön hiihtokisat Äiti ja iskä oli mukana järjestämässä. Kuumaa mehua maalissa. Muistan hienot LÄHTÖ ja MAALI lakanat. Sukset tarttui jäiseen mehuläikkään kiinni ja mehukin oli kuumaa.

Alakoulu

Juoksin ympäri koulun pihaa. Keinuin, kiikuin ja kiipeilin. Liikunta tunnilta muistan tosiaan jatkuvan vertailun tunteen. Sen kuinka seistään pihalla rivissä. Ei, ei pituusjärjestyksessä, ei siis jakoa kahteen. Mun ympäriltä ihmiset väheni. Yksi toisensa jälkeen. Pesäpalloa. Mä tiesin etten osannut eikä mua oikeestaan edes huvittanut, toiseksi viimeiseksi jäänyt osasi sentään syöttää mä en sitäkään. En muista, opetettiinkohan sitä oikeesti edes ollenkaan? Maastojuoksukisat, hiihtokisat, yleisurheilukisat, siellä minä viimeisenä aina. "Jos kaatuisi leikisti niin tarviiskohan oikeesti kisata?" Kuitenkin joka päivä kävellen/pyörällä kouluun. Ehkä se liikunta tuli silloin huomaamatta? Kunta järjesti bussikuljetuksia uimahallille Ne oli siistejä.

Yläkoulu ~ Lukio

Liikuntatunnit käveltiin  oikeesti ois kai pitänyt juosta. Jotkut ehti samassa ajassa  puolet pidemmälle kuin toiset. Jos juoksin niin juoksin heti aluksi liian kovaa ja piiputin heti. Ei kiinnostanut niin ei kiinnostanut. Joskus jaksoin innostua ja yrittää. Yhä edelleen kuitenkin kaikissa pallopeleissä seisoin rivissä ja ihmiset ympärillä väheni.

Riparilla ja leireillä pelattiin ja pelattiin... jalkapalloa, lenttistä, juoksupingistä, olympialaisia, ultimatea millon mitäkin höpöä  itse keksittyjä juttuja joiden säännöt oli välillä mitälie (Tornipallo <3 ).  Ihan vaan sen pelailun ilosta. Ei ees laskettu pisteitä. Yhtäkkiä liikunnasta löytyi joku ihan uusi puoli, liikkua voi ihan vaan huvikseen. Kerran pyöräiltiinkin  kavereitten kaa nuortenleirille. Hämeenlinnasta-Luopioisiin. Satoi kaatamalla vettä. Oltiinn super-onnellisia kun päästiin perille, Me Tehtiin Se! Sitten erehdyin leirillä lenkille liian kovassa seurassa, ( nuorten sm-tason salibandyn ja ringeten pelaajien kanssa) Luovutin, Mitä sä luulit....

Ihastus perusti  tanssiryhmän. Kaveri yllytti mukaan. Kompuroin ja törmäilin.  Eipä sen tyypin huomiota ainakaan mun tanssitaidoilla hurmailtu :D  Mitä sä luulit....

Kaverin isä alkoi valmentamaan lenttistä. Ihan sellasella höntsäilymeiningillä vaan se oli kivaa.

Lukioaikona pyöräilin joskus huvin vuoksi kouluun (10km). Jonkun kerran kait töistä kotiin (25km). Pidin tyttökerhoa ja pyöräilin koululta sinne (5km) ja takaisin sitte kotiin/koululle. Pyöräily <3


Opiskeluaika.
Pyörällä/kävellen joka päivä kouluun ja takaisin. Kavereille ja kaupungille. Pienessä kaupungissa ei kauheesti ollut tekemistä. Notkuttiin kavereitten kaa asuntolan luhtikatoksessa iltakaudet. Olin on/off tupakoitsija. En voi sanoa olleeni hyvässä kunnossa.

Sain hyvää palautetta sisukkuudesta koulun leirillä polkurymyreissusta. Muut vänisi ja valitti reissusta takaisin tullessa. Mä vaan totean " Oli vähän huonot kengät ne meinas jäädä suohon, mutta eipä siinä, vähän nuo oksat repi sääriä mutta vähänkö mettässä oli niiiiin siistiä!" (sielläkö se kipinä jo syttyi?)

Koulun liikuntatunnit on ekaa kertaa ikinä - ihan huippuja!

Oulu.
Muutin Ouluun, olin kohta 25-v. Ootin vauvaa, en tuntenut  juuri ketään muuta kuin lapsen isän, ei ollut muuta tekemistä kun käydä lenkillä. Kävelin, kävelin ja kävelin. Keskustan seurakuntatalolle, nuorteniltaan, Iinatin-Hiirosen polkuja.

Eka lapsi syntyi. Olin kotona. Kuljin vaunulenkeillä ja puistoissa. Kotijumppaa, puistojumppaa, pyöräilin Iinatissa. Tutustuin keskimmäiseni tulevaan kummitätiin, yhteen parhaista ystävistäni <3  :) , käytiin yhdessä lenkillä ja puistoissa. Aloitin työt. Kuljin pyörällä töihin ja toimipisteestä toiseen. parhaimpina päivnä yli 30km päivä. pyöräily <3

Rovaniemi.
Sain yllättäen töitä Rovaniemeltä. Muutin esikoisen kaa anoppilaan (juu...). Pyöräilin töihin (6km). Tosin odotin jo keskimmäistä että jossain vaiheessa pyöräilykin jäi.Vedettiin anoppilan olkkarissa hillittömiä iltajumppatuokioita, esikoinen jumppautti minua ja anoppia, en oo varmaan ikinä venytellyt niin paljon! Olin tosi väsynyt raskaudesta, uudesta työstä ja koti-ikävästä.

Oulu
Tytöt pieniä, muutettiin toiselle puolelle Oulua. Tutustuin kuopuksen tulevaan kummitätiin paremmin, hänkin yksi parhaita ystäviä nykyään  <3  ;). Kävin äiti-lapsijumpassa. Aloitin jalkapallon ja juoksun ekaa kertaa ikinä. Juoksin 10km/tunnissa. Laihdutin ja laihduin hulluna häitä varten.

Kuljetettiin keskimmäisen kummin kaa esikoisiamme kerhoon, käytiin sillä aikaa lenkillä, haaveiltiin ja suunniteltiin punttisalilla käymistä. Paljon myös istuttiin kolmannen kaverin luona juomassa kahvia ja syömässä pullaa :D

Aloitin työt. Tein ekaksi keikkaa, sitten sain pidemmän sijaisuuden. Liikunta vähän jäi. Silloin tällöin kävin lenkillä. Jalkapallo muuttui jotenkin älyttömän totiseksi siitä iloisesta liikunnanriemusta mitä se oli aluksi. Taas huomasin seisovani viimeisten joukossa kun mietitittiin treeneissä joukkueita... mitä sä oikeen luulit....


Täytin 29-v. Aloitin työt taas uudessa työpaikassa. Synttäriviikolla sain tietää että töitä oisi  ainakin kahdeksi vuodeksi - ja tein positivisen raskaustestin. Jotenkin polla hajosi. Puski ikäkriisi ja suuri syyllisyys, kun ei osannut iloita, ei vauvasta eikä työstä. Syksy meni raskauspahoinvoinnissa, kevät ihan sumussa. Jossain vaiheessa huhti-toukokuussa laahustin kotiin (yllätys) polkua pitkin ja kuulin kun lintu lauloi. Ehkä elämä voittaa, ehkä joskus jaksan jotain muutakin.

Vauvavuosi. Kuljetin esikoista ja keskimmäistä eskariin ja kerhoon. Käytiin taas samaisen kummitäti-ystävän kaa vaunulenkeillä. Satunnaisesti lenkillä.

Syksyllä sain taas töitä pyöräilymatkan päästä <3 Päiväkotiin.  Selkä ja pää ei oikeen meinanneet kestää. Ja vuoden vaihteessa hain ja sain seurakunnalta töitä lastenohjaajana. Siinä vierähti muuan vuosi. Jossain vaiheessa lenkkikärpänen puraisi uudestaan ja ryhdistäydyin taas. Päätin että kait ne raskauskilot on aika karistaa kun vauva täyttää kohta kolme.... Aloitin lenkkeilyn ja naapurin kanssa punttiksella/jumpalla/joogassa käynnin. 

Ilmoittauduin työpaikan kautta puolimaraton juoksukouluun. Ihmettelin korkeita sykkeitäni yritin niistä juoksuopelle sanoa " No joillain vaan on korkeemmat sykkeet". Juoksin ekan puolikkaani ihan ominpäin. Juoksu kulki niin ja näin. Joskus olin innoissani ja no joskus vähemmän. Afaltilla tuntui jotenkin kurjalta. Kuopuksen kummitäti hurahti polkujuoksuun ja keskimmäisen kummitäti punttisaliin. Minä en tiennyt mitä haluaisin. Siispä vain olin ja möllötin. Silloin tällöin kävin lenkillä.

No kuopuksen kummi on kova yllyttämään ja sai ylipuhuttua kävin ensimmäisen polkujuoksutapahtumani ja toisen ja kolmannen... Tuli syksy ja taas alkoi uudet työt. Auto hajosi. Pyöräilin silloin tällöin töihin jossa selkä oli kovilla, taas päiväkoti. Oli pakko keksiä jotain, pyöräily, pilates ja jooga. lenkkeily.

Tänä talvena liityin polkujuoksuseuraan, aloitin pienellä lähisalilla / fysioterapeutilla Bootcamp-liikuntaryhmässä. Lajini oli löytyneet, polkujuoksu ja punttis/kehonpainoharjoittelu. Rankan elämäntilanteen keskellä liikunta oli toi voimia. Polulla jalat vei, ajatus kulki tai sitten piti vaan keskittyä seuraavaan askeleeseen. Bootcampissa, kerran viikossa tunnin ajan täysillä, tai vähemmän täysillä tekniikkaa hioen sai hetkeksi unohtaa ihan kaiken muun.

Viimekuun Pyssymäkireissu opetti sinnikkyydestä, viime viikonlopun Korkatti taas siitä että joskus on ihan oikein luovuttaa ja juosta lyhyemmästi tai hitaasti. Oppia ikä kaikki , nyt toivon todella että saisin pidettyä tän liikunnan ilonkipinän yllä, jahkan nyt siis taas pääsen sinne polulle tai salille.... kunhan tässä sykkeet vähän tasaantuu :)   Nauttikaa ihmiset, nauttikaa <3

P.s. onneksi olkoon jos jaksoit lukea tänne asti, melkoinen urheilusaavutus sekin :D







 

Minäkö se olen?

Seison vaatekaapin edessä. On aamu. Pitäisi olla jo kohta menossa. Pitäisi ehkä olla jo vaatteet päällä. Kiskon housut jalkaan. Ne on isot. kiskaisen toiset, nekin on. Kiskaisen kolmannet nekin on mutta ne ei ehkä kuitenkaan putoa jalasta. Peukutus peilikuvalle, housut löytyi enää on jäljellä paita. Sama kuvio toistuu paidan kanssa, kaikki näyttää suurelta tai muuten huonolta. Lopulta kävelen teinin vaatekaapille ja kiskaisen sieltä itselleni paidan päälle.

Siinä mä sitten seison peilin edessä. Ihan hassulta näyttävä paita päällä. Laitan vertaistukikaverille viestiä:
  " Tiiätkö sen tunteen... Kun aamulla seisot vaatekaapilla, kaikki vaatteet on jotenkin pielessä. Liian isoja, liian tätejä, liian teiniä... Liian jotakin muuta kuin minä. Ja kun ei edes tiedä mikä se minä on. Samaan aikaan tunnen suurta riemua, voin luoda ihan uuden minän... Oon laihtunut ja kaikkea. Ja samaan aikaan on ihan jäätävän surullinen olo."  Saan melkein heti vastauksen takaisin:  " Tiedän, sää kuoriudut huolehdit ittestäs, katot itteäs eri silmin ja löydät pikkuhiljaa oman ittes. Ei ole helppoa mutta siitä se erilainen elämä urkenee."  Minäkö se olen? kapeat pinkit housut ja teinin huppari päällä?

Makaan kuntosalin lattialla. Hengitän. Tai siis huohotan. Oon justiin kiskaissut kuntotestin. Ja sen viimeisen osion sellasella vauhdilla, vimmalla  ja voimalla että pelkään että kohta kuolen, tai siis sitten pelkään etten kuolekaan. Ohjaaja kirjailee mun tuloksia ylös. " Wau Kaisa! Aivan mahtavaa! Sä oot parantanut tuloksia aivan älyttömästi, mikä motivaatio ja tuossa sun elämäntilanteessa vielä... Voi että ois siistiä saada treenata sun kanssa sitten kun sun elämä on balanssissa ja sulla ei oo noita elämän muita kuormittavia asioita noin paljon..."   Minäkö se olen? 

Pelmuan muksujen kanssa uima-altaassa. Kävelen ympäri pientä allasta ja vaihdan suuntaa. Ihanhan tää käy vesitreenistä. Mietin seuraavia treenejä ja juoksutapahtumia, oon illalla menossa polkulenkille muutaman oudon tai siis vaan netin kautta tutun ihmisen kanssa. Mulla on päällä punainen uikkari joka on iän vanha, oon ostanut sen joskus 20-vuotta sitten. Tänään oon ostanut itselleni uudet bikinit (!). Joka toisella kiekalla nään itseni mutterimökin ikkunasta. Minäkö se olen? Minäkö mietin urheilutapahtumia ja suunnittelen pidempiä juoksumatkoja? Ja meen lenkille ihan uusien tyyppien kaanssa. Minäkö se olen? 

Juoksen, juoksen, juoksen. Jalkoihin ei satu. Ne kantaa. Olen taas viimeinen tiedän sen muttei se haittaa. Mä juoksen. Mä olen elossa. Ja nautin. Minäkö se olen? 

Laitan töissä välipalaa. " Mulla on Kaisa taas epäonnen päivä."  " No? Miksi?"  "En mä tiedä mulla vaan usein on. Ehkä kahdeksan päivää kymmenestä " " No voi harmi"  Pohdimme mikä voisi muuttaa onnen epäonneksi. Keksimme joitain iloisia asioita. Mutta silti epäonnenpäiviä on useemmin kuin onnenpäiviä. Lähes sama keskustelu toistuu monena päivänä. 
Tänään tuun samaan paikkaan pitkästä aikaa " Vitsit Kaisa! Sä tulit! Kiva nähdä sua, sä aina keksit kaikkea tekemistä. Sä oot niin... Hyvä!" 
 ...... Minäkö se olen?

Tralllalla-laa juoksunaista laulattaa. Trailrun Korkatti 3.9.2016

Eipä mee tämäkään kisa-aamu ihan putkeen. Herään puoli tuntia liian  myöhään (oli muuten toinen aamu peräkkäin kun olin säätänyt kellon jotenki väärin). Äkkiä kahvia, koneistoon, loput tavarat reppuun, pari pikakaurapuuropussia laukkuun ja menoksi. Hanna ehtiikin jo tuuttailla ja tulla ovelle. Pikaiset heipat kotiin nukkumaan jäävälle toipilaalle tytölle ja autoon. Autossa kahvia, banaania ja laatujuttuja Hannan kanssa. Pulkkilan ABC:llä vessatauko, kauppa ja kuumaa vettä.

"Jos aamulla herää puolituntia myöhässä voi joutua vähän säätämään aamupalan kanssa"

Viedään Hannan tyttö yökylään Haapavedelle ja ollaan hyvissä ajoin kisapaikalla. ilma on jännä, aurinko paistaa mutta kuitenkin kasvoilla tuntuu jotain sumua. Syödään vähän aamupalaa. Yleistä säätämistä, juttelua, tuttuja, Pyssymäellä matkanneita. Tehdään pieni testilenkki. Pikkasen jännittää kun sain eilen illalla kuningasidean vaihtaa kenkiini kumpparinauhat hyvältä tuntuu.  Kamppeet niskaan ja yks kaks kello onkin jo lähtöaika!

Ihan meinaa lähtökuvahömpötykset jäädä ottamatta. Mua jänittää, täpisyttää, pelottaa entä jos mä hyydyn taas. Entä jos mä taas vaan itken. Autosta tarttui päähän Teleksin vanha " Tuulilasin nurkkaan" Juu, Kipua pelkää en, siedän sen. Entä jos mun polvi kipeytyy. Entä jos. Ei se auta. Entäpä jos kaikki meneekin hyvin?

"Pannu ja Pummi kävi Haapavedellä hölkällä. Kumpi kävi pidemmällä? Pannulla oli vähän huono päivä ei se ees kaatunu kertaakaan"

Jäämme hännille, ei ihan viimeisiksi mutta kuitenkin. Matka alkaa, pätkä asvalttia tuntuu polkukisassa kummalta, Hanna menee menojaan. Edetään peräkanaa jonossa. Hetken tuntuu että voisin mennä vähän kovempaakin. Hanna jossain edellä pyytää latua, käytän hyödyksi ja kiristän vauhtia. Vilkaisen sykemittaria, ei paha. Alkumatka on märkää, muutama ojan ylitys. Jono hajaantuu ja jään juoksemaan yksin. Minä, metsä ja ajatukset.Jossain vaihessa vilkaisen mittaria uudestaan ja en meinaa uskoa -Olo ei vastaa lukemia yhtään.  Saan Hannan kiinni, mikä meininki - No ihan paska. (voi paaaaska) - No mulla ei hyvä eikä huono, juoksu kulkee mutta sykkeet laukkaa liian kovaa. Oon oikeesti vakaasti sitä mieltä että mun mittarissa on joku vika mun syke ei voi olla noin kova.

Matka etenee, juoksen yksin. Eka huolto tulee yllättäen mutta juuri sopivasti, omana juomana pelkkää vettä urheilujuoma kelpaa. Jatkan matkaa. Ja juoksen harhaan - ekan kerran. Joku kärkiporukasta onneksi juuri tulee jo kääntöpaikalta takaisin, huomaa ja huikkaa että tännepäin en siis pummittanu kovin pahasti. Palaan takaisin ja koukkaan metsään. Kärkiporukkaa rymistää vastaan. Tsemppiä!

Saan taas Hannan kiinni. En tiedä kumman vauhti jojoilee enemmän. Vähän matkaa mennään yhdessä. Sitten Hanna päättää että juoksee 15km ja yrittää juosta sen alle kahden tunnin. Mä päätän juosta pidemmän mutta pitää himmata että jaksan. Keli on kuuma.tie, hakkuuaukea mitä siinä sitten tulikaan... Mietin oisko kuitenkin viisasta lopettaa siihen 15km kohdalle. Tekisi kuitenkin mieli kokeilla pystynkö juoksemaan sen 18km totaaliseinän yli.

Päätän juosta. Askel kulkee. Jopa niin hyvin että meinaan pummata toisenki kerran, nauran itselleni, koko rahan edestä. Taas mennään porukalla. "Hieman märkää" Oja ja toinen ja kolmas kohta ollaan maalisuoralla/huollolla. Eessä oleva mulahtaa ojaan autan ylös. Juostiin pyssymäelläkin yhdessä - eihän tää mitään märkää ole!

Vielä maalisuoralla/ huololla mietin että jatkanko vai en.  Jatkan. Juon urkkaa, syön snickersin ja kävelen soramäen ylös. Hengittelen juoksu kulkee.  Saan edessä menijän kiinni - ja juoksemme yhdessä harhaan... Tällä kertaa niin ettemme oikeesti hetkeen tiedä missä ollaan ja minne mennään. Polku häviää täysin. Jotain sinisiä riekaleita on puissa kuitenkin jossain mutta polkua ei missään. Puolukkavarvikossa hortoilee muutama muukin. Palaamme takaisin ja odotamme että kaikki aukioilla hortoilijat löytävät takaisin polulle. Matka jatkuu porukalla. Polku on hyvää juostavaa neulaspolkua ja pururadanpohjaa. Juoksu kulkee ihan rallatellen. Huollossa täytän juomapullon urkalla, oon unohtanut/tipputtanut pari geeliä jonnekin. Taas juoksen yksin.

Viimeiset 3km menevät yllättävän nopeasti ja maalisuora oikeesti yllättää. jossain kolmen tunnin kohdalla tankkaan urkkaa ja snickersiä, ajattelen että hitsi oon ehkä maalissa alle kolmen ja puolen tunnin! jos oisin tiennyt että maali on 10min päässä en ois ehkä enää kävellyt vaan anatanut mennä vaan :D
 Ajassa 3:11:22 maalissa.  Järkyttävän onnellisena ja hämmentyneenä. Mä tein sen.

Saunaraikas :) 

Syömään, saunaan ja autoon. Kotia kohti. Kiitos Haapavesi, kiitoos taas Hanna!


 Tän kauden kisajuoksut oli ehkä tässä. Ok no onhan  Nuts Köykkyri pikkujoulut marraskuussa.  Mutta muuten en kyllä taida lähtee näillä sykkeillä leikkimään. Syksy keskitytään opiskelu, muuttohässäkkään ja seuraava postaus onkin varmaan osastoa Kaisa häärää ja hamstr... ei kun vähentää tavaraa :D.

Pyssymäki 2016. Viimeisenä voittajana maalissa - ei mikään helppo juoksu.

Kisarapsaa Pyssymäki extreme 2016.

Otsikkokin sen kertoo, ei mikään helppo juoksu. Ei kyllä oo helppoa kirjoittaakaan mutta no jokunen sana kuitenkin muistiin :) . Viime vuodelta taisin kirjoittaa että alla oli kaksi aika raskasta viikkoa, uuden työn aloitusta jne. No nyt takana kaksitoista aika raskasta kuukautta,  yksi elämäni raskaimpia vuosia. Uusi työ kaikessa ihanuudessaan osoittautui myös aika raskaaksi ja no tän vuoden tunnelmia voi halutessaan lukea aiemmista postauksista. Ihminen on kokonaisuus ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. 

Karhunkierroksen jälkeen parantelin polveani melkein koko kesäkuun. Kävin pitkillä pyörälenkeillä. Juhannuksena juoksin ekan kerran ja no siinäkin puolessa välissä heitin kävelylle. Juhannuksen jälkeen tunkkasin Rokualla 10-leirillä yhden pitkiksen ja pari tosi nopeeta.  Heinäkuussa kävin muutamalla pitkällä hiekkatie-asvaltti-polku-lenkillä. Siinäpä ne valmistautumiset tähän kisaan. 

10-leirien välinen taukopäivä, pitkä lenkki. 

"Tänään oli hyvä päivä. Hidas aamu, aamu-uinti, polkujuoksua porukalla ja illalla venyttelyt marjamettässä (teini valokuvasi, 10-v keräsi marjoja, ja 6-v rymysi kallioilla). Onpa taas marjoja joita laittaa rahkan sekaan :) . Niin ja polveen ei sattunu lenkillä yhtään!"

 Ja sitten itse reissuun. Perjantaina mulla oli viimeinen arkivapaa ennen uuden työn alkua. Oli tarkoitus poimia vadelmia, leikata nurmikkoa ja tehdä muuta semmosta pientä pihahommaa mikä oli jäänyt vähemmälle kaiken työhaastatteluiden, reissailun ja muun tohinan keskellä. Koko päivän kuitenkin sateli vettä. Kunnes tuli aika lähteä. Matkalla paistoi aurinko, silmissä väpätti, virittelin takin ikkunan eteen ja koitin torkkua, edellisen yön unet oli jääneet vähille. Joku apeus uhkasi iskeä tai iskikin. Tuntuu että kaikki tunteet on nyt suuria, onnen ja surun.  Tultiin majapaikkaan. Peten äiti oli laittanut taas kaiken valmiiksi, tuntui ihanalta mua varten oli joku laittanut lakanat, ilta-aurinko paistoi huoneeseen sisään. <3 Käytiin Hannan ja koiran kanssa iltalenkillä vähän herättelemässä jalkoja.... ehkä ihan pikkasen innostuttiin suoralla soratiellä.

Kaikki valmiina, tuonne saan kömpiä nukkumaan

"Käytiin Hannan kaa iltalenkillä, vähän herättelemässä huomista varten. Olipa mahtavaa. Oli myös vähän hämmentävää, mä alan ehkä hiljalleen ymmärtää muutamien ystävien hehkutusta peltomaisemista"

Kisa-aamu valkeni, ei suinkaan aurinkoisena. Satoi. Nousin liian myöhään. Aamupalalla tuli kiire. Minä Olen Hidas Syömään Aamupalaa. Tarvitsen siihen aikaa, varsinkin kun nyt oon ollut ihan kesälomalla. Toki viisas ihminen ois alkanut kääntämään rytmiään vähän aikasemmin :D No en mä kyllä tiiä onko tää muutenkaan mitään viisasta hommaa.  Juu ei näy siis mitään ennakkovalmistelu/amupala kuvia tälle reissulle. Mutta no se oli se perus: kaurapuuroa ja voisilmä, rahkaa, ananasta ja banaania, kahvia, urkkajuomaa ja mehua. Tavarat reppuun, paluu takaisin meinasin unohtaa vaihtovaatteeni, apteekin kautta (kyypakkaus) kohti kisapaikkaa. Harmillisesti missattiin Saaran lähtö, mutta kannustettiin muut pidemmälle matkalle lähdössä olevet seurakaverit, Northern Trail Runners. Täpistiin pikkusen. Vaihdettiin kuulumisia, reitistä ja muuten. 

kannustus hommissa, kuvat Teemu Takkula

Sitten se iski. Jäätävä jännitys. Hanna täpisi innoissaan. Mä olin aivan paniikissa. Koska en ollut viikolla ehtinyt miettiä koko kisaa yhtään koin kaikki mahdolliset tunteet siinä viimesen tunnin aikana ennen lähtöä. Joista kuitenkin voimakkaimpana oli ihan karsee ketutus-ärsytys-surkeus-maksimus.  Innostuneisuus oli tiessään. Mua vaan otti päähän ja ärsytti. Ei millään ois huvittanut ja kaikki oli ihan surkeesti. Musta ei ole tähän, mä en pysty, mä olen huono, huono, Huono.
Hanna ja Takkula koitti siinä tsempata jotenkin mutta mua vaan yhdellä sanalla ärsytti. Kyllä mä hymyilin kun Takkula otti meistä perinteisen lähtö kuvan mutta kuitenkin, mikään ei ollut hyvin, reppu tuntu hankalalta, kengät oli huonosti, itketti, ärsytti ja väsytti. Kaikkein mieluiten oisin vaan lähteny kotiin nukkumaan. Samaan aikaan, kuitenkin,  niin halusin  juoksemaan. Joku sanoi ettei liian tekninen polku oo hyvä kun ei pysty ajattelemaan omia ajatuksia ei pääse sellaseen päännollaukseen kun pitää keskittyä. Huokaisin ja tuumasin että sitä mä oikeestaan just nyt tarvitsen, jotakin missä ei tarvii ajatella muuta kuin polulla pysymistä - No sitä todellakin sain... vaikken silloin sitä vielä tiennyt.

Lähtötäpinässä, kuvasi Teemu Takkula.

Sitten se tuli, lähdön aika. Asetuin suosiolla joukon hännille, antaapi nopeitten mennä menojaan. Oma tavoitteeni oli että jos nyt edellistä aikaa pikkasen parantaisin. Matkahan oli tänä vuonna vähän pidempi kun lähtö-maalialue oli siirretty lähemmäksi Pyssyhovia eli pesupaikkoja. Voin kyllä sanoa että ihan hyvä ratkaisu. 

Alkumatkaa taitoin yhden miehen ja kahden naisen seurueessa. Toinen naisista osottautuikin talkoolaiseksi ja lähtikin kohti huoltopistettä jossain vaiheessa. Olihan se märkää... Todellakin. Mutta silti kisaa edeltävästä ärsytyksestä huolimatta, jostain se taas löytyi askelluksen rytmi. Kunnes se katkesi ojaan. ja löytyi taas ja katkesi suolle. Ja ojaan. Ja suol... ei kun Pitkospuut! Hitsi täällähän on pitkospuut! Ei tässä viime vuonna ollut pitkospuita! Sitte läksi, spurttasin Hannan kiinni. Matkaa tehty jotain 4km. Hannan peruskisakysymys: " Mikä pössis?" mun perusvastaus " Eipä valittamista, oikeestaan ihan hyvä. Entä ittelläs?"  - " Loistava!" " Mennäänkö yhdessä?" "Mennään."  Niin me mentiin, muisteltiin viime vuotta. Ihmeteltiin eikös se  ja tämä ja tuo kohta pitäis tulla jo ihan pian. Jossain vaiheessa mun kanssa alkumatkaa taittanut nainen  meni ohitse. 

Yks kaks edessä oli taas yksi hakkuuaukea, en mä muistanut että niitä oli niin monta, " Hei tän jälkeen tulee mun kuperkeikkakivi!". Niinhän se tuli. Tervehdin sen suurella kunnioituksella ja sanoin sille päivää.. Tällä kertaa en siis keikannut siinä ympäri. Saatoin vähän tuuletella aihetta. Otin viisi askelta - ja olin kontillani nivusia myöten heinikkolätäkössä, kalautin polveni kiveen. Ärr ja murr. Könysin ylös ja mietin että no nyt on kaaduttu tasapuolisesti persiilleen ( alkumatkasta jo) ja nokilleen josko ei tarvis enää sitte kyljelleen kaatua, tai josko ei tarviis kaatua enää ollenkaan Hah-hah-haaa--- vähänpä tiesin. Mietn myös että jokohan seurakaveri Jyrki on kaatunut. Ja sitte mietin muitakin kamuja matkalla. Ja sitä että kyllä ei ois Takkulan jalat tykänneet hyvää tästä reissusta, en tiedä kuinka tosissaan se mietti lähteäkö vai ei.

Matka jatkui, mitään suurta polkupyöräinnovaatiota ei tällä reissulla syntynyt. Vuorotellen Hannan kaa tuumittiin että kohta varmaan tulee se tiepätkä. Vaan ei tullut, kun aina uusi suo ja oja ja hakkuuaukea... ja suo. Siinä vitsailtiin " Mistä tunnet sääää ystäväään..." 

Hanna kysyi jossain vaiheessa varovaisen toiveikkaasti että onko se tien jälkeinen osuus samanlaista kuin alkupätkä, muistelin sen olevan vähän helpompaa että siellä on ihan juostavaa neulaspolkuakin. Tankkailtiin tasaiseen tahtiin. Matka jatkui. Jossain vaiheessa tuli taas yks hakkuuaukea  vilkaisin taakse päin ja seuraavassa hetkessä olin taas turvallani maassa. Ok. parempi pitää katse vaan jaloissa. No siinäpä kävikin sitten niin että hakkuuaukealla menevä kärrypolku kaartuikin vasemmalle suoraan ojaan. Mä lähdin ojan reunaa ja Hanna oikaisi... uimaan.  Pari rumaa sanaa. Ehdin justiin ajatella että tämmöstä pätkää en kyllä yhtään muista viime vuodelta - kun takaa kuului miehen ääni " Se polku menee täällä!" Pari rumaa sanaa lisää ja käännös takaisin. Tulipa sitten sekin koettua pummi. Sitten metsän siimekseen ja Hanna lähti puskareissulle. Sanoin että kyllä sä mut sitte viimestään siinä tiellä kiinni saat. Sieltä se tie tulikin heti. 

10km suorymistelyn jälkeen 3km soratietä. Rullaarullaarullaa. Kilometrin rullasikin. Sitten se alkoi. Ensin silleen vähän nuljuten, ja sitten vähän enemmän. Polkukengät, soratie ja sitten kuitenkin huonosti toipunut polvi. ja taas alkoi sataa vettä. Hanna sai mut kiinni, sanoin että mee vaan menojasi, polvi. Hanna ehti huoltoon tankkaili ja mä sain sen kiinni. En oikeestaan pysähtynyt, nappasin pari suolakurkkua ja jatkettiin yhdessä. Tankkasin lennossa urheilujuomaa ja suolaa, juoksin vähän matkaa pullo kädessä. Hetken olikin ihan mukavaa taas.  Ollaan yli puolen välin!

Hiljaa mentiin. Sekä vauhdillisesti että äänellisesti. Sitä helposti juostavaa neulaspolkua ei ikinä tullut. Tuli vain soita, ojia ja kärrypolkuja. Tietenkin kun oltiin kerran tulossa takaisin päin samoja maastoja vaikkakin vähän kauempana alkumatkan polusta. Yhdellä kivikkoisella kohdalla Hanna kaatui ja loukkasi säärensä. Ärränpäitä. Aika paljon tuli ärräiltyä. Tuli kyllä rukoiltuakin. Kyllä me naurettiin mutta kyllä alkoi jo suoraan sanottuna v****ttaa jatkuva kompurointi ja konttailu.

Loikatako? Kävelläkkö? Kontatakko?

Tätä ja tästä märempää se oli.

Sitten se iski hyytyminen. En tiedä tuliko liian pitkä tauko tankkaamiseen vai ihan vaan väsymys. Sanoin Hannalle että nyt mun täytyy pitää salmiakki-suklaatauko oota hetki että saan ne repusta. Jotain osaa Hanna ei kuullut, vastasi että mua vituttaa niin että haluan vaan pois täältä ja meni. Koitin huikkailla perään että oota hetki... tuun kyllä. söin salmiakkini ja sainkin Hannan melkeen kiinni vaan sitte alkoi tökkiä uudestaan. Ja annoin mennä. Salmiakki auttoi ja vähän aikaa meni ookoo. Kunnes tuli taas ojan ylitys jossa mun loikka ei riittänytkään. Pääsin kyllä ojan yli mutta jäin jotenkin töyräälle kontalleni. Siinä itkin. Väsymystä ja pettymystä. Puolen vuoden,vuoden, vuosien takaisia juttuja. " Mikä vitsin juoksija sä okein luulet olevasi, täysi pelle sä olet..." Ohi vilisi koulun liikkatunnit kun jäin aina joukkueita valittaessa viimeisten joukkoon, kun aina hiihto -  ja maastojuoksukisoissa könysin ja kaatuilin ja aina sattui johonkin ja aina olin se viimeinen. Kun lukiossa yritin pelata lenttistä. Koulukaveri sanoi viimeksi pari viikkoa sitten " En ois ikinä susta uskonut että sä juokset" ( mä tiän... sä tarkoitit sen kehuksi).  " Mä olen huono". Siinä mä olin. Vaatteet märkinä, kylmissäni ja räkä poskella. 21km matkaa takana ja 5km edessä. Oikeesti siis jossain ihan loppumatkassa (tarkkaan en tiedä koska gps meni jossain vaiheessa pois päältä.) Sain itteni jotenki ylös, laitoin Marille ja Seijalle viestiä " Tää on ihan tyhmä harrastus, ihan syvältä suosta, kaikki aikatavoitteet haudattu, kuhan vaan pääsisin täältä jotenki pois", join, söin, itkin vähän lisää...  " Herra sinä tunnet nämä tiet, sinä kannat sinä viet.... Juuriin ja oksiin polut katketa saa... Enkä leipää laukkua sauvaakaan saa turvaksi matkalle otan yhden askelen kerrallaan ja pääsen perille... Vaikka polku näin kulkee vastaa maata, enpä levähtäin seisahtua saata tahdon perille juhlaan vuorelle...."  ja moni muu polkuvirsi alkoi soida päässä. Mari vastasi viestiin ja mä kampesin itseni ylös. Seijakin vastasi.

Yksi askel kerrallaan. Polkumerkiltä seuraavalle polkumerkille. Suo. puronsolina tää on tää tosi kaunis kohta, peikkometsä. Itekettää, tää vois olla niin kivaa jos ei väsyttäis näin.  Tienylitys. Pitkospuut, pitkospuut? Tästä ei oo enää pitkä matka. Hannan punainen lippalakki vilahti jossain edessä. Onko se tullut mua vastaan? Ei se on selkä. Saisinko mä sen kiinni? Ei se saa nyt oman loppukirivauhtinsa nyt. Pyssymäki 2,2km. neljätuntia takana.  Pikkuhiljaa alkoi kuuulua maalialueen ääniä. Askel kerrallaan. Kilometri. Mikä laulu tuo oikein on mikä tuolla soi... ei hitto osastoa itkiskö vai nauraisko?  Simply the Best

https://www.youtube.com/watch?v=GC5E8ie2pdM  "Nyt askelta toisen eteen! Pakko, aivan pakko ehtiä maaliin tämän soidessa!"   Ja niin mä ehdin. Ajassa 4,30,04. Mä olin  maalissa.

Hanna tuli teltalle ja koppasi kiinni. Oli tullut ehkä viisi minuuttia mua ennen. Pitkässä halirutistuksessa  mä kuiskasin hiljaa että ....." Ei Enää Ikinä."  Kaikki hehkuttaa miten sitte maalissa tuntuu hienolta. No maalisuoralla tuntui. Mutta tuossa hetkessä mä oisin voinut vaan itkeä. Kyllä se sitten siitä helpotti ja alkoi tuntua ihan iloiselta. Ilmeisesti pitää olla vähän surkeitakin kisapäiviä. 

Kuva Lasse Palola. 

Sitten saunaan, kuivaa ylle ja syömään....  ja odottamaan pitkänmatkan sankareita maaliin. 

Olen mä ihan sairaan ylpeä itsestäni! Mä voitin sen mörön siellä metsässä ja pääsin sieltä ylös! 

..... ja kyllä ehkä joskus. kun on tehty vähän enempi keskivartalotreeniä ja juostu teknisempiä polkuja ;) 

-Kiitos kisajärjestäjille.... extremeä ja suomen teknisintä polkua sitähän te lupasitte ja sitä se oli koko rahan edestä. .... :) -  

-Kiitos, Hanna, Pete, Marjaana,  Northern Trail Runners... kaikki -

Pähkähullua... Nuts Karhunkierros 2016.

Torstai 26.5.
Töistä kotiin, viimeiset kamppeet laukkuun, kahvia koneistoon ja kyytiä odottelemaan. Lapsia halittelin sohvalla köllien.  Autoon ja menoksi. Tunnelma innostunut ja haikea yhtäaikaa. Facebookiinkin päivitin olevani ristiriitaisissa fiiliksissä, varsinainen muistojen juoksu tulossa. Pysähdyttiin Pudasjärvellä, ostettiin evästä syötiin autossa. Perillä Kuusamossa oltiin iltasella, radio pauhasi jotta korkkarit kattoon....
tavarat hotelliin ja sitten syömään. Jutusteltiin vanhojen ja uusien tuttujen kanssa.

Perjantai 27.5.
Aamupalalle, pitää syödä että jaksaa, vaikkei tekiskään yhtään mieli. Aamupalalta lähdin etsiskelemään Saaraa joka oli luvannut mulle juoksurepun lainaan. Saara löytyikin nopeasti. Kävelyä edestakaisin, Saaran auttelua ja edelleen uusien ja vanhojen tuttujen tapaamista sain muutamalle nettitutulle puheen rytmin ja äänen mikä on aina mukavaa :). Puolin ja toisin tsemppailua ja surkuttelua kun osalla kamuista kisat jäämässä väliin. Kello 12sta hurrattiin pitkämatkalaiset matkaan <3

Tavaroita kasaan, syömässä käyntiä... mä tein viime hetken hankintoja, pakkaaminen tapahtui niin kiireessä ja sähellyksessä että yli puolet pakollisistakin oli jäänyt kotiin. Arvoin vaatteita. Sovittelin joka kerta myyntikojun ohikävellessä Salomonin juoksureppua... se oli niin ihana, ei sillä hyvä se mun lainareppukin on mutta jos on tarkoitus enempikin harrastaa niin oishan se oma ihan kiva... Ja noo kuinka ollakaan viimeisen kerran ohikävellessä se reppu sitten jäikin mulle selkään  :)

Tavarat uuteen reppuun. Reppu oottamaan.... ja sitten ois pitänyt rauhoittua nukkumaan. Mutta uni, missä olitkaan? Jänitti. Mihin ihmeeseen sitä on taas ryhtymässä?  En osannut rauhoittua, lähdin ulos. Kiertelin ja kaartelin. Lopulta jäin hotellin aulaan muutaman muun kanssa katselemaan 160 matkalaisten pallukoiden etenemistä. Viestittelin Seijan ja Marin kanssa. Päätin odotella niin kauan että Tommi on 80km kääntöpaikan huollossa ja no sitten Saarakin alkoi lähestyä huoltoa. Lupasin itselleni että saan valvoa siihen asti että Saara on huollossa. Mutta sitä siirryin sitten odottelemaan jo omaan huoneeseen peiton alle, kännykästä tihrustelemaan. Niin se uni sitten tuli ja onneksi riitti aamuun saakka.

Lauantai 28.5
Kisa-aamu valkeni aurinkoisena. Heräsin Peten lähtötohinoihin, no johan sitä joutikin nousta. Hannan kanssa hipsittiin aamupalalle. Voihan juoksukisapäivien  hobittiaamupalat... antiaamupalaihmisen jonka ruokahalu on viime aikoina ajoittain hukassa, painajainen.  Mutta niin söin, puuron, leivän, kasvikset ja vielä vohvelinkin jälkkäriksi... Hanna ehtikin syödä mua ennen. Aamupalan jälkeen ehdin hurraamaan 160km kakkosen ja kolmosen maaliin :)

Vielä viime hetken panikointia varusteista. Hanna kävi ostamassa itselleen shortsit... toisin sanoen Hätähousut eli paniikkipöksyt. Mä päätin pärjätä capreillani mutten tosiaankaan laittanut pitkiä kompressiosukkia vaan vaihdoin sukat lyhyempiin. Hannan avustuksella hiukset letille ja lasten valitsemat ötökkä - ja kukkapinnit, huivi, hiuksiin, rannekoru jäi tarkoituksella pois matkasta, sykemittarin vyöosa vahingossa. Sitten täpisemään jännityksestä ja odottelemaan bussia. Taas jutustelua muiden kanssa, juoksijat.... <3 

Sitten tuli bussi, ulkona 18astetta lämmintä. Jännitystä, iloa, surua, haikeutta... tunteet risteili edestakaisin. Näissä maisemissa oon viimeksi matkannut yhdessä ihmisen kanssa jonka piti olla se "The only one for me" ... mutta joka sitten valitsikin toisin. Näissä samoissa maisemissa oon kulkenut kun luulin olevani unelma-ammatissani  joka sekin sitten olikin jotain muuta. Ihan hyvää muttei sitä mitä luulin. Näissä maisemissa on niin paljon muistoja. 

Oman lähtövuoron odottelua puun varjossa. Kestävyyttä Pintakaasulla 24/7  ryhmäläisten kanssa jutustelua. Omien tavoitteiden miettimistä jos kuitenkin lisäisi maaliinpääsyn lisäksi vielä jonkun aikatavoitteen. Nojos ois maalissa lähempänä kuutta kuin seitsemää tuntia se voisi olla kiva. Hannan tsemppaus matkaan! 

Ja sitten se oma vuorokin tuli. Riippusillalla vuoron odottamista uudestaan. Ja juoksua! Juoksu kulki! paremmin kuin pitkiin aikoihin. Olin aivan ihmeissäni, en oikeesti ollut uskoa todeksi. Askel oli kevyt, on mentävä kun tuntuu hyvältä.... Muista kuitenkin säästellä, lopussa on niitä mäkiä... tää on sun pisin lenkki ikinä.  Säästelin ylämäissä, tankkasin geeliä ja vettä, kävelin aina kun otin geelin.. Nautin oikeesti. Muutama ohitti ja minä ohitin... Vaikka oli lämmintä tai siis kuuma niin se ei haitannut. Maisemat oli ihania ja linnut lauloi, välillä kastelin huivin purosta. 

Ekassa huollossa näin Sinan ja  sain Hannan kiinni. Olin yllättynyt ja surullinen, niin näin heti sama kuin viime vuonna Pyssymäellä.... ei sen edes tarvinnut sanoa mitään :( Täytin urkkajuomapullon söin sipsejä. Lähdettiin yhtämatkaa jatkamaan ja Hannalla kulkikin hetken kovempaa kuin mulla. Jatkoin omaa hyvältä tuntuvaa vauhtia, ei mitään kovaa mutta tasaista juoksuaskellusta.  Muutama kilometri huoltopisteen jälkeen toinen Hanna Oulutrailcupista tuttu, ohitti minut. Naurahdin että sanoinhan että kyllä sä tässäkin kisassa mun ohi menet. Hetken yritin pysyä samassa vauhdissa mutten pysynyt. 

Reitin matkallinen puoliväli lähestyi. Mun hauskuus alkoi loppua ja juoksu muuttui puurtamiseksi. askel, askel, askel... polvi alkoi kipuilla enemmän. Patukan paikka. askel, askel... Jarkon sanoin ei se oo ku tossua toisen eteen ja vaikka maisemien kattelua... Jossain vaiheessa joku huikkasi että enää 4,5km huoltoon.  Aika pitkät neljäkilsaa... askel, askel, kipu, askel, askel, askel.... Sieltä se sitten tuli Jyrkän alamäen jälkeen, Konttaisen huolto. 

Täytin vesirakon ja urheilujuomapullon, söin suolaa ja suklaata. Lähdin matkaan. Koska mäet on kivoja on kiva juosta samaa mäkeä edestakaisin ja palasin puolesta välistä ekaa nousua takaisin hakemaan urheilujuomapullon ja hyvä niin sillä sitä tarvittiin. Viimeiset alamäet kivusta irvistellen, ylämäet melkein ilosta pomppien kun niitä pystyin menemään kovaa. Ja sitten yks kaks yllättäen, jostain kuului kellojen kalkatus ja maalialueen hälinä, jostain ihmeestä löytyi voimaa pinnistää loppukiriin ja juosta alamäkeen... Punaiselle matolle. Pinkki mitali kaulaan ja kellokalkatin käteen. 

-Aivan Ihmeellinnen Olo-. ajassa 6:17:20 Olin maalissa. 

Kohti Karhunkierrosta....

Syksyllä mietin että juoksenkohan enää ikinä... Sitten yks sateinen iltapäivä istuin tuulipuku päällä kastellin hesessä matkalla töistä kotiin ja ilmottauduin Karhunkierrokselle. Aika huisia. Aika kului ja paljon tapahtui. Tuli juostua lyhyitä ja pitkiä lenkkejä, alotettua punttistreeniä porukassa, joka toinen viikko rankkaa treeniä, joka toinen viikko halittelua lasten kanssa sohvalla, tulipa liityttyä polkujuoksuseuraan...  Sitten yks kaks, kisaan olikin vaan kuukausi aikaa!

"Tiistain treenipäivitys... 35km työmatkapyöräilyä, reipas tunti kuntopiiriä, juoksukisareissun suunnittelua, perjantain saunaillan mietiskelyä.. Käväsin hakemassa Hannalta kahvimaitoa lähdin 2tuntia myöhemmin kotiin auton ja maitopurkin kanssa :D kiitos tästä päivästä "<3

"Sillon ku mä lähdin ni aurinko paistoi... Nyt sataa jotain lumen tapasta hyhmää. No jospa vielä kuitenkin yks kiekka... — paikassa Ruskotunturi."

Ja sitten... mä sairastuin, tai lapset sairastui ensin ja minä sitten. Järkyttävä flunssa, kaikki muut oireet paitsi se oireet pois vievä kuume. Kaks viikkoa kiukkuisena ja flunssaisena. Monta viimehetken fiilistely yhteislenkkiä jäi välistä.... Ketutti, ärsytti. Kaikkea mahdollista.

"Kuinka onnelliseksi ihminen voi tulla pussillisesta mariannekarkkeja, ja pakastimesta löytyneestä kanakeitosta? Juuri sellaisesta lohtukeitosta jota amerikkalaisissa leffoissa viedään kun maailma murjoo ja kaikki on ankeeta ja kurjaa..."



Siitä noustiin, maltoin levätä kunnolla ja flunssa meni ohi. Juoksemaan en päässyt mutta kävelemään ja pyöräilemään kyllä! Lasten kaa lähirantaan ja pyörällä töihin <3

"Mussukoiden kaa lähirannassa" <3

       

"Olipahan maanantai onneksi lopuillaan. Kauneutta ja kipua. Itkua ja iloa. Työmatkapyöräily, ankkalampi ja auringonpaiste, suunnitelmia , raamis ja.... Lettuja iltapalaksi:) "


Viimeinen viikko ennen kisaa alkoi kuopuksen synttärijuhlinnalla.... ja kummallisella tunteella polvessa. Pitkin viikkoa kuulostelin onko polvi oikeesti kipeä vai kuvittelenko vain. Stressaanko ja jännitänkö vaan... Vai onko se kuitenkin ihan oikeesti kipeä, pitäiskö se ehkä teipata jotenkin, ehkä kuitenkin jännitän vaan. Kylä se tästä tokenee. Tiistaina treeneeissä keventelin minkä maltoin ja voin. Illalla pakkasin jo juoksukamoja laukkuun samalla kun etsin töihin kevätjuhlavaatteita.



"Aika hyvin meiän kasvislautaset tyhjeni... Mutta silti mulla saattaa olla vähän paprikainen viikko tiedossa"


Ulos Aurinkooooon! "Noin Kaisa! Reippaasti, nosta jalkaa ja pol-kai-se! Hyvä hienosti meni!"


Keskiviikkona, kisapaikalle lähtöä edeltävänä aamuna siis, äiti soitti mulle töihin aamupalan aikaan (äiti ei ikinä soita siihen aikaan...). Hetken mietin tekevätkö jo lähtöä ajamaan meille vai, vai... onko sattunut jotain, en ehtinyt vastata kuitenkaan koska aamupalatus oli kesken. Sain aamupala-astiat lastattua kärryyn, lähdin viemään kärryä keittiölle, soitin samalla äidille. Matka keittiölle jäi kesken kun lysähdin ennakkoaavistus kävi toteen äiti soitti suru-uutisia mummostani. <3  Kokoilin itseäni tovin, jos toisenkin. Jotenkin selvisin pitkän päivän töissä ja illan kotona, heittelin laukkuun jotain mitä ajattelin tarvitsevani ja rojahdin nukkumaan. Unta ei tarvinnut kauan odotella... Aina elämä ei todellakaan mene oman suunnitelman mukaan...... 







  












Kuvat ja lainaukset facebook päivityksiä, puhelimen piuha edelleen hukassa...
:D

 < kiitos Henna-Leena ja Hanna 

<3